maanantai 6. huhtikuuta 2015

“Kirjoitin jutun poikienlehteen, kaikki ei tykänny.”

Siinä yksi mahdollinen tarina ja tapa reagoida. Muitakin on.

Kirjoitin siis kolumnityyppisen jutun Suomen Maajoukkueen Kannattajat ry:n julkaisemaan Huikee Setti! -lehteen. Jutussa käsittelin sitä ristiriitaa, jota itse koen Suomen jalkapallomaajoukkueen kannattamisen ja nationalismin vastaisuuden välillä. Kirjoitin jutun omalla nimelläni ja kasvoillani, omista ajatuksistani. Arvasin kyllä, että osa yhdistyksen jäsenistä on kanssani eri mieltä ja että joitakuita aihevalintakaan ei varmasti miellytä.

Lehti tuli painosta maaliskuun puolivälissä. Koska kyse on printtimediasta, julkaisin tekstin myös täällä omassa blogissani niin kuin olen tavannut tehdä. Sain muutaman positiivisen ja rakentavan kommentin, kehunkin. Aina kivaa. Itse asiassa kun ensimmäinen HuSe-juttuni viime syksynä julkaistiin, sain enemmän palautetta ja enemmän positiivista palautetta kuin mistään kirjoittamastani jutusta koskaan. Silloin jännitin kirjoittamista aika tavalla, joten palaute tuntui erityisen kivalta. Jutun aihe ja näkökulmakin olivat toisaalta lempeämmät ja positiivisemmat kuin tässä uusimmassa.

Kehuja nyt julkaistusta jutusta sain muun muassa suuresti arvostamani Jalkapallolehden toimittajalta. Tällä kertaa sain myös niin sanotusti vähemmän kiittävää palautetta. Eilen Futis Forumilla alkaneen “Riikka Kaukinen haista vittu” -huutelun voi helposti rinnastaa samaa rakennetta noudattaviin Palloliitto-moitteisiin, joita esim. Pohjoiskaarteessa aina silloin tällöin kuulee. Se on osa yhteisön sisäistä diskurssia. Haukut foorumilla voi kai halutessaan laskea myös jonkinlaiseksi saavutukseksi: olen osunut johonkin, herättänyt tunteita riittävästi, jotta kommentointikynnys on ylittynyt.

Ansioituneille foorumisteille se kynnys ei välttämättä ole kovin korkea. Juhlapyhät ja viikonloppuillat ovat muutenkin hyvää aikaa mellastaa nettikeskusteluissa, kun ei niitä oikein kukaan juuri silloin jaksa valvoa. En itsekään ollut muistanut edes tarkistaa, onko jo pari viikkoa sitten julkaistusta lehdestä herännyt foorumilla mitään keskustelua. Twitter-pojat sen sijaan olivat valppaina. Osa keskustelupalstan jäsenistä oli myös jo vastannut haistatteluun asiallisesti, osa vähemmän asiallisesti.

Ensin minua nauratti. Hirnuin ihan oikeasti ääneen yksin kotona. Mietin, pitäisikö kommentointiin reagoida jotenkin. Haistatteluun on hankalaa vastata mitään kovin järkevää ja loukkaavat vastakommentit eivät ole minusta paras vastaus myöskään. Joskus kuoliaaksi vaikeneminen on paras tapa. Vaikka en kannata myöskään ala-arvoisten kommenttien toistelua ja levittelyä turhaan, postasin kuitenkin linkin keskusteluun sekä Facebookiin että Twitteriin alussa siteeratun kommentin kanssa.

Tavallaan kommentointi tuntui nololtakin. Anonyymi haistattelu nyt ei vain tunnu kivalta. Sitä paitsi itsehän kirjoitin aiheesta, jonka tiesin jakavan mielipiteitä. Mitäs läksin.

Paitsi että haistattelu ei ole koskaan ok. Mielipiteiden kritisointi ja niistä keskustelu on, henkilökohtaisiin ominaisuuksiin tai vakaumuksiin puuttuminen ei, kuten ei myöskään täysin asiaan liittymättömien henkilöiden solvaaminen samassa yhteydessä. Siihen saa myös reagoida monella tavalla: saa vähät välittää tai sitten saa loukkaantua. Saa kertoa muille. Saa vastata tai vaieta. Saa yrittää avata ajatustaan tai olla selittelemättä mitään. Saa vaikka kirjoittaa aiheesta kokonaan uuden kirjoituksen. Ja saa jatkossakin kirjoittaa jalkapallosta (tai mistä huvittaa), saa jatkossakin mennä futismatseihin (tai minne huvittaa), saa jatkossakin harrastaa mitä tahtoo ja uskoa mihin haluaa.

Twitterissä ja muualla sosiaalisessa mediassa sain useita kymmeniä positiivisia ja kannustavia kommentteja sekä kehuja tekstistä. Osa lukijoista myös sanoi, ettei ole samaa mieltä kirjoituksen sisällöstä mutta arvostaa sitä – mikä tuntui oikeastaan kaikkein parhaimmalta. Myös foorumilla moni keskustelija antoi tukensa tai ainakin kommentoi aihetta erittäin asiallisesti. Koska keskustelupalstalla käytetään nimimerkkejä, en voi olla varma, olivatko komppaajat tuttuja vai tuntemattomia. Uskoisin kuitenkin, että suurin osa heistä ei minua tunne (enkä ns. oikeasti tunne kaikkia twitteristejäkään), mutta näki silti vaivaa vastatakseen asiattomille kommentoijille tai jopa puolustaakseen minua. Arvostan syvästi.


Moni teki toisinkin. Suurin osa asiaan liittymättömistä kommenteista koski sukupuoltani tai joko oletettuja tai todellisia arvojani sekä poliittisia mielipiteitäni ja sitoutumuksiani. Ystäväni arveli, että jos jutun olisi kirjoittanut mies, se tuskin olisi herättänyt ainakaan näin paljon tunteita. Voi olla. Kyseessä on voittopuolisesti miehistä koostuva yhteisö, johon olen kyllä yleensä kokenut olevani tervetullut sukupuolestani huolimatta. Kommenteissa toistuva tytöttely vahvistaa silti käsitystä, että naisen kynästä tällainen ärsyttää enemmän.

Tavallaan naurattaa, että “perusnaiivia vihervasemmistolaista runotyttöilyä” -kommentit ja hipsteri-huutelut ovat ilmeisesti pahimpia loukkauksia, joita foorumistit keksivät. Toisaalta juuri naiivin vihervasemmistolaisen runotyttöilyn kommentointi tuntuu ilkeältä, koska nuo määreet pitävät aika hyvin paikkansa. Harmittavia olivat myös ne kommentit, joiden kirjoittajat eivät selvästi olleet lukeneet tai halunneet edes yrittää ymmärtää juttua vaan perustivat huutelunsa ennakko-oletuksille tai muiden mielipiteille tai lukivat jutusta sellaista, mitä siinä ei todellakaan lukenut.

Kirjoitin lopulta itsekin keskusteluun muutaman lyhyen kommentin. Kannustan itse ihmisiä avoimeen ja asialliseen kommentointiin sekä asiattomien kommentoijien ojentamiseen ja olin hyvin kiitollinen kaikille niille, jotka tässäkin tilanteessa siihen ryhtyivät. Vaikka olen pohtinut näitä asioita pitkään jopa työkseni, en oikeasti tiedä, mikä olisi paras tapa reagoida loukkaavaan nettikirjoitteluun. Sen verran tiedän, että loukkaantuminen on ihan ok – niin kuin on moni muukin tunne.

Aion jatkossa jaksaa osallistua vielä ahkerammin keskusteluihin, joissa jotakuta tölvitään suotta. Lisäksi aion jatkossakin uskoa ja näyttää, että naiivi vihervasemmistolainen runotyttö voi olla myös intohimoinen jalkapalloihminen. Jos se jotakuta häiritsee, niin esimerkiksi 13.6. Poshjoiskaarteessa on hyvä hetki tulla sanomaan mielipiteensä ihan kasvokkain.

P.s. On tässä tietty vallan tunne, kun yhden kommarimimmin horinat uhkaa kaataa koko Suomen jalkapallomaajoukkueen ja sen kannattajakulttuurin.