maanantai 23. maaliskuuta 2015

Oi Suomi on?

Marraskuussa, Unkari–Suomi-pelipäivän aamuna kietaisin kaulaani tavanomaisen ruusuhuivin sijasta sinivalkoisen Pohjoiskaarre-kaulaliinan. En käytä sitä koskaan muulloin kuin pelipäivinä, mutta pelipäivinä käytän sitä aina. 

Istuin Suomi-huivi kaulassani raitovaunussa matkalla töihin, kun kyytiin astui suunnilleen ikäiseni, varsin hauskannäköinen mies – pilottitakissa ja maihinnousukengissä. Säpsähdin vähän. Vaikka en tiennyt kanssamatkustajastani tai hänen aatemaailmastaan mitään. Luultavasti vaatevalinnan oli sanellut purevan kylmä marraskuun sää, eivät aatteet. Eihän minunkaan sinivalkoinen kaulahuivini kertonut minusta mitään muuta kuin sen, että satun olemaan yhden sortin urheiluromantikko. 

Minä en liikutu saloissa liehuvista siniristilipuista. En vanno niille uskollisuutta enkä etenkään halua kuolla. En polta sinivalkoisia kynttilöitä joulukuussa. Arjessakaan en useimpina päivinä tunne kovin suurta ylpeyttä synnyinmaastani. 

Suomen passin haltijana tiedän olevani erityisen oikeutetussa asemassa maailmassa mutta silti Suomi on minulle usein kova pala. Ylipäänsä sopimuksenvaraiset kansallisvaltiot, kansalaisuudet ja kaikenlaiset rajat aiheuttavat minussa lähinnä henkistä ihottumaa; turhautumista ja ahdistusta. 

Kaikesta siitä huolimatta olen intohimoinen Suomen maajoukkueen kannattaja. Rakastan myös jalkapallomaiden välisiä arvokisoja.  


Pohjoiskaarre-huivi ja kirpputorilta ostettu maajoukkueen pelipaita ovat harvoja kansallissymboliikalla herkuttelevia esineitä, joita omistan – ja ehkä ainoat, joita kehtaisin pitää ylläni julkisilla paikoilla. Pohjoiskaarre on ehdottomasti ainoa paikka, jossa suostun laulamaan Suomen epävirallisen kansallishymnin Maamme-laulun. Sielläkin se tuntuu hiukan kiusalliselta. Ja ne chäntit sinivalkoisista sydämistä ja rakkaasta kotimaasta? Näin maaotteluiden välillä nekin kuulostavat vähintään korneilta, osin jopa vastenmielisiltä.

Että oi Suomi on? Minusta maa, jonka parasta antia ovat kansallispäihde alkoholi ja mielessäni väkisinkin perheväkivaltaan assosioituva kirves, ei ole kovin ihana maa (saunasta minäkään en sentään keksi pahaa sanottavaa). Minusta Suomi on kärjistäen ja pahimmillaan kurja, synkkä ja umpimielinen maa. Yksinäinen maa. Tunteeton, vanhanaikainen, mykkä maa. On täällä toki hyvätkin puolensa, mutta ei tämä mikään laulujen satumaa ole. 

Eikä minun sydämeni hitto soikoon ole sinivalkoinen, ei ainakaan muualla kuin Olympiastadionin pohjoisessa kaarteessa. Kaikessa naiiviudessaan minun sydämeni on ennemmin esimerkiksi sateenkaarenvärinen ja sen värinen kuin kaikkien maiden liput yhteen ommeltuina olisivat.

Mitä tulee aika ajoin niin SMJK:laisten parissa kuin Suomen eduskunnassakin viriävään kansallislaulukeskusteluun, on minulle kuitenkin lopulta helpompaa kajauttaa kaarteessa se Maamme-laulu kuin Finlandia-hymni. Kaiholla menneitä muisteleva ja Suomen kiistatta kauniita kansallismaisemia maalaileva Maamme on sanomaltaan varsin rauhanomainen. Suomen itsenäisyystaistelun keulakuvaksi nostetun Sibeliuksen Finlandia-hymni ei ole. 

Valkoisen Suomen hovirunoilijan V. A. Koskenniemen Finlandia-lyriikat toki kuvaavat paremmin sitä, mitä itsekin toivon Huuhkajien vielä joskus maailman kentillä saavuttavan. Maamme-laulun patriarkaalisuuskin (joka toki sävyttää koko isänmaaretoriikkaa) on silti helpompi niellä kuin Finlandia-hymnissä kajahteleva, fasismille julkeasti flirttaileva kansallisaate.


Suhteessani Suomen maajoukkueen kannattamiseen on jotain samanlaista kuin minun ja minulle tärkeimmän seurajoukkueen, synnynkaupunkini KTP:n väleissä. Olen muuttanut Kotkasta pois jo reilusti yli vuosikymmen sitten. En haikaile takaisin enkä ole vuosiin edes käynyt kaupungissa. Tulen aina olemaan Kotkan kasvatti mutten ehkä koskaan enää kotkalainen – paitsi jalkapallokatsomossa. Kentänlaidalla olen ikuisesti se merirosvojen ja huorien kaupungin tyttö, jonka sydän on 90 minuuttia kerrallaan vain ja ainoastaan vihreävalkoinen. 

Maajoukkueen kohdalla support your local -ajatusmaailma on ehkä ulkopuoliselle helpompi ymmärtää kuin tunnesiteet kyläseuroihin. Toisaalta Suomi-huudoissa on kyse paljon vaikeammista ja monimutkaisemmista suhteista ja tunteista. Esimerkiksi siitä, että oikeastaan minä en haluaisi, että vain patriooteilla on lupa rakastaa tätä maata. Oikeastaan minä haluaisin ottaa sen takaisin jämähtäneiltä ja ahdasmielisiltä rajojen sulkijoilta. Oikeastaan minä haluaisin voida olla tämän maan puolella. 

Pohjoiskaarteessa minä voin. 

Ja tiedättekö, ei se sinivalkoinen huivi ole kaapinpohjalla piilossa silloinkaan, kun ei ole pelipäivä. Se on kotini eteisessä kunniapaikalla (sen vihreävalkoisen huivin vieressä), josta jokainen sisään astuva sen varmasti ensimmäisenä huomaa.



Julkaistu Suomen Maajoukkueen Kannattajat ry:n julkaiseman HuSe – Huikee Setti! -lehden 1/2015-numerossa

Samassa lehdessä julkaistu esittely Liukutaklaus-kirjasta

17 kommenttia:

  1. huhhuh mikä kyläluuta,lisääntymiskyvyttömyytesi alkaa nousta päähän vai! vain täysamatööri sekoittaa politiikan ja urheilun. Sun pitäs istuu siel pääkatsomos Arhiksen,Kim-Jong Ilin,Leninin ja muitten vasuriherrojen kaa,ihan väärä katsomo,Pohjoiskaarre on kansalle!

    VastaaPoista
  2. No nyt oli hyvä ja tärkeä palaute.

    VastaaPoista
  3. Erinomainen kirjoitus! Itsekin joutuu usein pohtimaan Huuhkajien kannustusta suhteessa vieroksumaani nationalismiin. Mutta olen ajatellut asian niin, että voihan sitä olla kotimaastaan ylpeä ja etenkin kannustaa sen jalkapallomaajoukkuetta, vaikka muuten ei nationalisti olisikaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, tää lämmitti! Niin kuin muutkin positiiviset ja asialliset kommentit huutelun lomassa. Samaan tulokseen oon itsekin toistaiseksi tullut, että voin kannattaa majua vaikken aina tätä maata – ja onhan tässäkin toki hyvät puolensa.

      Poista
  4. "oikeastaan minä en haluaisi, että vain patriooteilla on lupa rakastaa tätä maata. Oikeastaan minä haluaisin ottaa sen takaisin jämähtäneiltä ja ahdasmielisiltä rajojen sulkijoilta. Oikeastaan minä haluaisin voida olla tämän maan puolella. "

    Täsmälleen. On se hvetti, jos Suomeen liittyvät symbolit ovat vain persumielisten omaisuutta.

    Ja ei, kriittisyys näitä symboleita kohtaan ei myöskään ole vain vasemmistolaisten ominaispiirre. Epäilisin, että aika iso osa vähintäänkin älymystöä vasemmisto-oikeisto -akselin kohdasta riippumatta suhtautuu kaksijakoisesti isänmaalliseen retoriikkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tästä on luettu kovasti puoluepoliittista puhetta, enkä omaa poliittista kantaani varsinaisesti salaile mutta eipä tällaiset ajatukset nyt pelkästään siihen tai yhteen tiettyyn puolueeseen liity.

      Poista
  5. Mä rakastan kanssa futista, ja maajoukkuetta jne, mutta se Pohjoiskaari-estetiikka on musta kylmäävää. Siis ihan tunnetasolla pelottavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle Pohjoiskaarre on rakas paikka ja monet SMJK:laiset tosi hyviä ja tärkeitä tyyppejä, mutta mä ymmärrän myös tuon tunteen. Mun mielestä on harmi, että kannattajayhdistys näyttäytyy tolta ja että siitä ei selvästikään ole kovin suotavaa keskustella.

      Poista
  6. Kiitos loistavasta kirjoituksesta! Oi Suomi on! -chantissa on kuitenkin selvää itseironiaa. Sen sijaan marsseilla aggressiivisesti huudettava "Hakkaa päälle!" on usein vähän kyseenalaista, eikä ole mielestäni mitenkään sen fiksumpaa touhua kuin kendon puolella harrastettava "talvisodan henki" -paska.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon palautteesta! Tuosta on moni muukin huomauttanut, ja toki se on itseironinen. Tässähän viitataan muutamaan muuhunkin chänttiin, mutta ehkä oon tosiaan kuvannut tota Oi Suomi on -biisiä tässä vähän turhan vakavasti. Kärjistyshän se on, mutta ens kerralla yritän kärjistää paremmin.

      Mutta vaikka tossa lukis kissankokoisin kirjaimin, että P.S. TAJUAN, ETTÄ TÄMÄ ON IRONINEN, en tiiä oisko tästä sittekään vedetty vähempää hernerokkaa nokkaan.

      Ja toi Hakkaa päälle on hyvä huomio, esim. sen huutaminen on mun mielestä nimenomaan vastenmielistä.

      Poista
  7. MA1/ Harrington - rotsi , maihinnousukengät , henkselit ja jopa Skinheads-paidat eivät välttämättä ole rasimia , vaan harrastajien hyvinkin monikulttuurista ska-estetiikkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eivät olekaan ja niinhän en missään ole väittänytkään.

      Poista
  8. Oli kyllä tyhmintä tekstiä pitkään aikaan, joka internetissä on vastaan tullut ja se on saavutus sinänsä, kun äsken lueskelin toisaalla Veronika Honkasalon tärähtäneitä aivoituksia huumorilla.

    Toivon sinulle elämässä kaikkea hyvää jatkoon ja on hienoa huomata, että jaksat seurata hienoa kuningaslajia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No onneksi jaksoit kuitenkin kirjoittaa siihen viisaan ja rakentavan palautteen. Kiitos siitä ja kiitos samoin.

      Poista
  9. Hyvä teksti.

    Maajoukkueottelut tarjoavat parhaimmillaan hienoa yhteenkuuluvuuden tunnetta, pahimmillaan (ja ikävä kyllä myös useimmiten) ne tarjoavat käsittämätöntä vastakkainasettelua, jolle ei ole mitään järjellistä perustetta. Tunkkainen 1800-lukulainen isänmaa-ajattelu ottaa vallan ja yhtäkkiä jostain saadaan ajatus siitä, että nyt ollaan kaikki jotenkin edustamassa Suomea (sellaista Suomea, jota ei edes ole), vaikka kukaan ei ole siihen mitään mandaattia antanut. Se on kuvottavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos palautteesta ja kehuista! Juuri tuo yhteenkuuluvuuden tunne on syy, miksi olen ollut SMJK:n jäsen jo monta vuotta, vaikka noita lieveilmiöitäkin on.

      Poista