torstai 18. kesäkuuta 2015

Pallokentän laidoilla Brasilia

“Brasilialainen jalkapallo on elämää suurempi ilmiö.” “Fudista henkeen ja vereen.” “Brasiliassa pallon ympärillä pyörii melkein kaikki.”

Näin Luiz Ruffaton toimittamasta Pilkun paikka -novellikokoelmasta on kirjoitettu. Sekä kirjoja että jalkapalloa rakastavana en olisi malttanut odottaa, että saan kokoelman luettavakseni. Kokonainen kirja jalkapallotarinoita! Ja vieläpä brasilialaisia jalkapallotarinoita. Tarinoita maasta, jossa “kaikki muu on läsnä jalkapallossa” kuten jääkiekkokansalaisetkin tietävät. Kiima oli yhtä valtava kuin ennen Suomen EM-kisakarsintoja – ja lässähti lähes yhtä nopeasti.

Pettymyksekseni monissa kirjan novelleista elämä ei ole osa jalkapalloa, korkeintaan toisin päin. Turun Sanomien arviossa (29.11.2014) jopa kirjoitetaan, että Pilkun paikan tarinoista “löytyy myös sellaisia ihmisiä, joita jalkapallo ei kiinnosta lainkaan” ikään kuin se olisi jokin meriitti – jalkapallokirjalle.

Vaikka teoksen alkukielisen nimenkin (Entre as quatro linhas – neljän viivan sisällä) perusteella odottaisi tarinoita nimenomaan jalkapallokentiltä, kirja kertoo ehkä sittenkin enemmän Brasiliasta pallokentän laajoilla laidoilla. Maata ja kansainvälistä urheiluteollisuutta värittävän rumuuden keskellä pilkahtelee myös rakkaus lajiin: “Hökkeleissä, joissa he asuvat puutteen, lian ja löyhkän keskellä, pallo on heidän ainoa omaisuutensa, ainoa kaunis esine jota he voivat ihailla” kirjoittaa Ana Paula Maia “Salainen hautausmaa” -novellissa palloilevista syrjäkylien pojista.


Etsimällä etsin, lukemalla luin viitteitä siitä, miten jalkapallo olisi brasilialaisille jotain elämää suurempaa, yli-inhimillistä, uskonnon kaltaista. Vahvimmat kaiut jalkapallon jumalisuudesta kuuluvat Marcelo Moutinhon “Sunnuntai-iltapäivä Maracanãlla” -novellissa. Vastentahtoinen isä vie poikansa tutustumaan vuoden 1950 MM-kisoihin rakennettuun ja vuoden 2014 kisoja varten remontoituun jalkapallopyhättöön. Stadionin uumenissa poika saa näkyjä jalkapallojättiläisen mahdollisista loiston hetkistä, menneistä pelaajasuuruuksista ja voitoista, joita ei koskaan tullut.

Adriana Lisboan “Todellinen tapaus” -novellin sivulauseessa puhutaan jalkapallosta kansan oopiumina Marxia mukaillen, mutta muuten pyhyyttä janoavan kurkku jää ikävän kuivaksi.

Kokoelman vaikuttavimmat novellit kuvaavat jotain jalkapallomaailman nurjista puolista: korruptiota, seurojen konkursseja, yksityiselämän sotkuissa ryvettyneitä pelaajalegendoja ja jopa kolonialismia. Jalkapallossa rumaa ei ole häviäminen, kaikki mikä vie huomiota itse lajilta sen sijaan on. Suomalaisen jalkapallon kannattajalle karvaan tappion tuoma pettymys saattaa olla jopa rakkain tunne – eikä se ainakaan viime kesän MM-kisojen jälkeen ole vieras brasilialaisillekaan.

Syvimmältä sielua raapaisivat kuitenkin ne novellit, joissa mässäillään kuningaslajin lieveilmiöiden rumuudella. Väkevimmin mieleen jäi Fernando Bonassin dystopianmakuinen “Kolme kertaa jalkapallo”, jossa oltiin oikeastaan jo jossain kaukana jalkapallon tuolla puolen. Bonassin kolmen pelin maailmassa kukaan ei ole koskaan kuullutkaan sanaparia jogo bonito, kaunis peli.

Parhaiten futisromantikon järkeä ja sanoja kaihtavan intohimon tavoittaa Eliane Brum novellissaa “Raimundolla on pallo hallussa”. Amazonian uumenissa elävälle Raimundolle esi-isältä jäänyt vanha pallo ja haave yhdestä oikeasta jalkapallo-ottelusta todella oli koko maailma, jonka vuoksi hän oli valmis uhraamaan kaiken: perheensä, maansa, elämänsä. Tarinasta on helppo lukea myös allegoria kansainvälisen jalkapalloliiton FIFA:n korruptoituneisuudesta ja maailman kauneimman urheilutapahtuman, jalkapallon MM-kisojen rappiosta.

Kokoelman toimittanut Ruffato on kritisoinut viime kesän kisoja isännöinyttä Brasiliaa eri yhteyksissä kovin sanoin. Syksyn 2013 Frankfurtin kirjamessujen avajaispuheessaan Ruffato moitti maataan tekopyhäksi, väkivaltaiseksi, syrjiväksi ja sosiaalisesti jakautuneeksi. Kokoelmaan valitut novellit heijastelevat tätä näkemystä, vaikka jalkapallo onkin Ruffaton mukaan ainoa asia, joka yhdistää Brasilian kansan.

Rogério Pereira kuvaa koskettavasti ja haikeasti yhtä urheilun kauniimmista puolista: fanin suhdetta sankariinsa, joka ei ollutkaan kuolematon. Musta Jumalan poika, mystinen lapsuuden idoli, nyt sairas ja rapistunut W. on säilyttänyt hohtonsa aikuiseksi kasvaneen kannattajansa silmissä. Todellisuudessa kuolemansairaasta pelaajasta ovat jäljellä enää kuori ja muistot kunnian päivistä.

Kokoelmaan mahtuu muitakin entisten ja mahdollisten jalkapallosankarien tarinoita. Ääneen pääsevät niin ikään erotuomari, jalkapallotoimittaja ja kannatuslaulujen eli chanttien kirjoittaja. Pallonkaikkeutta katsellaan paljon myös lasten silmin. Poikalapsille jalkapallosta hurmaantuminen tuntuukin olevan sallitumpaa kuin muille: “Kymmenvuotiaana saa vielä uskoa Jumalaan” kuten Pereira kirjoittaa.

Naisille sen sijaan on varattu lähinnä sivurooli tai passiivisen, vastahakoisen, nalkuttavankin akan osa. Kokoelmaan on valittu useamman naiskirjailijan novelleja, mutta tarinoissa naiset ovat mustasukkaisia kuningaslajille ja tahtoisivat lähinnä silitellä miestensä hiuksia, rustailla vaaleanpunaisia yllätyskortteja ja opetella leipomaan piirakoita siippojensa mieliksi. Ainoastaan Lisboan “Todellinen tapaus” -novellin pääosassa on palloileva tyttö kavereineen. Hekin ovat lopulta kiinnostuneempia korttelin pojista – jotka taas havittelevat tyttöjen sijaan näiden arvokasta pelivälinettä.

Ripustautuessani tiukasti mielikuvaan Brasiliasta maana, jossa kaikki elävät ja hengittävät futista, odotin että niihin kaikkiin kuuluisivat myös naiset. Pilkun paikan perusteella tuntuu, että jalkapalloa harrastava nainen on Brasiliassa paljon suurempi kummajainen kuin vaikkapa kuningaslajin pohjoisessa kehitysmaassa Suomessa. Tämä kertonee kuitenkin enemmän brasilialaisesta yhteiskunnasta kuin brasilialaisesta jalkapalloyhteiskunnasta.

Pääsin hyvään seuraan.

Novellien naishahmojen tapaan kirjan kieli oli jalkapalloromantikolle vierasta, epäaitoakin. Ainakaan Jyrki Lappi-Seppälän suomennoksessa ei juuri kuulunut lajin asiantuntijapiirien sananparsi. Joitain käännöksessä käytetyistä termeistä ei tuntenut sen paremmin Google kuin jalkapalloilija-kääntäjäveljenikään.

Portugalia puhuu yli 200 miljoonaa ihmistä, joten kieleen on varmasti kehittynyt myös omaa futissanastoaan – tätä voin tosin alkukieltä taitamattomana vain arvailla. Osa kirjan 16 kirjoittajasta ei selvästi myöskään ole jalkapalloihmisiä eikä sitä tunnetusti ole tekstien suomentajakaan. Useimmat novelleista olivat sujuvaa luettavaa mutta lajin harrastajan lukunautintoa sanaston epätarkkuus häiritsi.

Jalkapallo sen sijaan tuntuu näissäkin tarinoissa olevan erityisesti miesten lingua franca; kieli, jota kaikki ymmärtävät ja kysymys, joka on aina oikea. Tämä käy erityisen hyvin ilmi Tatiana Salem Levyn hienosta “Pelipaidat”-novellista, jossa jalkapallo on kieli, joka yhdistää miehet maapallon eri laidoilta mutta erottaa perheen; miehen ja vaimon, isän ja lapsen. Pereiran tarinassa jalkapallon kieli myös yhdistää perheen (miehet): “Olin alkanut kannattaa samaa seuraa kuin hän. Vain siksi isä istui sohvassa vierelläni – yhteinen jalkapallojoukkue kykeni joskus virvoittamaan isäni eloon yhdeksänkymmenen minuutin ajaksi.”

Turhista rikkeistä huolimatta ainakin lopussa saatiin se kulma: jos joskus kirjoitan kirjan, sen kansiliepeessä täytyy mainita suosikkijalkapallojoukkueeni. Aivan kuten Pilkun paikan päättäneissä kirjoittajaesittelyissä.


Julkaistu Nuoren Voiman Liiton Kritiikki-lehden numerossa XII, kevät 2015

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti