keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Kutsuu mua HJK?

Kirjoitin muutama viikko sitten ennen HJK–MyPa-peliä Twitteriin, että: ”Haluun tulla glory hunter -kaapista: käyn HJK:n peleissä osin siks et on kivaa olla välil voittavan joukkueen joukoissa. Mut myös muuksikin.”

Jäin saman tien miettimään sanojani. Olen käyttänyt heittoa joskus tekosyynä, selitelläkseni HJK:hon nihkeästi suhtautuville kavereilleni peleissä käyntiä. Olen myös klubikatsomon voitonhuumassa ihan oikeasti ajatellut, että onpa kivaa, kun ”oma” joukkue välillä voittaa. Esimerkiksi Pohjoiskaarteessa se on harmittavan harvinainen tunne. Mutta kiinnostaako joukkueessa sittenkään pelkkä Suomen kenttien valtius ja suurempi voittamisen kuin häviämisen todennäköisyys?

HJK–MyPa-peli pelattiin pari päivää vuoden 2016 EM-karsintojen ensimmäisten kotipelien jälkeen. Hetkenä, jona jalkapallo teki enemmän kipeää kuin hyvää, mutta silti tuntui, ettei siitä saa tarpeekseen. Oli ensimmäisiä pakkasiltoja ja vaikka puin kaikki omistamani villakerrokset, olin kylmästä turtana jo ensimmäisen puoliajan jälkeen. Sonera-stadionin kylmä kahvi ei paljon lämmittänyt ja suklaa jäässä. HJK oli tainnut jo varmistaa Veikkausliigan voittonsa, eli pelissä ei ollut edes mitään suurempaa jännitystä. Peliin oli silti päästävä.

Urbaanisanakirja kertoo, että glory hunterit valitsevat kannatettavakseen isoja joukkueita, joiden menestyksen jatkumiselle on hyvät takeet. Tämä toki pätee HJK:honkin. Glory hunterit eivät kuulemma käy katsomassa suosikkijoukkueensa pelejä paikan päällä koskaan tai juuri koskaan. Heillä ei ole mitään yhteyttä seuraan eikä sen kotikaupunkiin tai kotimaahan eivätkä he tunne seuran historiaa, kannatuschänttejä tai seurakulttuuria. No, tämä ei päde.

Kaunis jalkapallo, kaunis Helsinki. HJK - KuPS.
Olen muuttanut Helsinkiin reilut 11 vuotta sitten ja asunut täällä karkeasti kolmasosan elämästäni. Suomessa Helsinki on ehdoton kotikaupunkini – synnyinkaupunkiini Kotkaan minut yhdistää tällä hetkellä lähinnä (nykyään taas koko) kaupungin futisjoukkue KTP. Vuosien varrella olen käynyt katsomassa HJK:n pelejä silloin tällöin, en niinkään joukkueen menestyksen vuoksi vaan rakkaudesta lajiin. Ja koska HJK sattuu olemaan kotikaupunkini ykkösjoukkue. Samanlaisia siteitä minulla ei joukkueeseen tai seuraan ole kuin kasvattajaseuraani KTP:hen, muttei sen kulttuuri täysin vieraskaan ole.  Peleissä käydessäni olen aina huomannut olevani ainakin vähän HJK:n puolella, halusin tai en. Toki kotijoukkueen puolella on aina helpoin olla, varsinkin jos vastustajaan ei ole sen kummoisempaa suhdetta.

Silti suhtautumiseni HJK:hon tai sen kannattamiseen ei ole mutkaton. Kotiutuminen Helsinkiinkin vei vuosia ja vaati pari vuotta ulkomailla asumista. Jos olisin muuttanut johonkin toiseen kaupunkiin, olisin ehkä löytänyt oman paikkani – ja uuden oman joukkueeni – helpommin. Jotenkin tuntuu, että pienemmän, kotikutoisemman seuran ja jopa huonommin pärjäävän joukkueen kannattajaksi olisi ollut helpompi ryhtyä tai kasvaa. Ainakaan pelkän maineen perässä juoksemisesta tai sellaisen mielikuvan antamisesta ei olisi ollut samanlaista pelkoa.

Aloin miettiä, miten minusta aikanaan tuli KTP:läinen. Ennen ala-asteella alkanutta futisuraani ja vielä sen alussakin olin pikemminkin lätkämimmi, pakko myöntää. Palelin Karhulan jäähallilla Titaanien peleissä ja kannoin ylpeänä leijonien MM -95 -t-paitaa. Peliurani aloitin Pyhtään jalkapalloklubissa (useammin kuin kerran pöllimme muuten HJK:n chänttejä omiksi kannatushuudoiksemme). Seudun ainut toinen tyttöjoukkue KTP oli tietysti verivihollisemme – kaiken lisäksi ne olivat käsittämättömän huonoja. Kun pelaajista, valmentajista ja harjoitusvuoroista alkoi olla liikaa pulaa, meidät PJK:laiset myytiin halvalla KTP:n mimmien vahvistuksiksi. Vaihtoehtoina oli joko lopettaa futiksenpeluu kokonaan tai sulautua vihollisleiriin ja kasvaa KTP:läiseksi. 

Kotkan pojat, Boys from the Dock. FC Viikingit - FC KTP.
KTP oli edustusjoukkueineen ja koneistoineen huomattavasti isompi toimija kuin PJK ja joukkueen lisäksi saimme koko seuran. Keitimme kahvia yöturnauksissa ja myimme lippuja edustusjoukkueen peleihin (sarjatasosta riippumatta). Talkootöistä saimme palkaksi ilmaisen sisäänpääsyn peleihin.

Oli kivaa olla tärkeä ja kuulua joukkoon ja tietysti se pelikin aina jonkin verran kiinnosti. Ihan oikeasti suurin syy, minkä vuoksi jaksoimme omien treenien lisäksi tehdä seuralle ilta illan jälkeen ilmaista työtä, taisi kuitenkin olla ne seuran lukuisat futispojat. Urheilukeskus ja sittemmin Arto Tolsa -areena oli tietysti paras paikka niiden näkemiseen ja niille näyttäytymiseen. Samalla saimme kuitenkin aimo annoksen oppia kannattajuudesta ja seurakulttuurista ja kasvoimme itsekin ylpeiksi KTP:läisiksi.

Suhteeni KTP:hen ja koko lajiin on rakoillut junnuvuosien traumojen vuoksi. Ensirakkaudesta on silti vaikea päästä yli ja nykyään sydämeni sykkii taas vahvasti ahtaajafutikselle vaikka juuri muita siteitä minulla ei synnyinkaupunkiini olekaan. Koska en melkein ikinä käy Kotkassa, KTP:n pelien aktiivinen seuraaminen on pulmallista. Vihreävalkoisessa sydämessä saattaisi siis olla tilaa muillekin väreille.

Kärkäskieliset jo ehdottivat, että käyn HJK:nkin peleissä lähinnä poikia katselemassa. Tykkään toki edelleen futispojista, mutta olen jo vuosia keskittynyt peleissä ensisijaisesti lajiin. Nyt HJK-suhdettani miettiessäni olen kuitenkin pohtinut paljon sitä, miten kannattajuus syntyy ja etenkin, milloin se on tarpeeksi aitoa.  

Eteläpääty. HJK - MyPa.
En ole syntynyt Helsingissä enkä ole koskaan ollut HJK:lainen, mutta jo vuosia tämä on ollut kaikkein eniten kotini. Jalkapallo on yksi rakkaimpia asioita elämässäni. Veikkausliiga ja fanikulttuuri kiinnostavat ja futis on tietysti aina parasta paikan päällä. Kotikaupungin joukkuetta olisi upeaa kannustaa, on se sitten huonoin tai paras.

Sitäkin mietin, miten joukkueiden tai koko lajin kannattajamäärät voisivat kasvaa, jos kannattajaksi voi tulla ainoastaan syntymällä tai korkeintaan pelaamalla läpi koko seuran junnuputken. Chänttäily HJK:n peleissä ei vielä tunnu luontevalta, mutta Eteläpääty on kuitenkin Sonera-stadionin kotoisin paikka ja pelien jälkeen chäntit kyllä soivat päässä – eivätkä edes häiritse. Vielä on särmiä hioutumatta mutta ehkä tässä on alku jonkin suuremman.

2 kommenttia: