Fanityttöhommat

Vanhaan jäsenkorttiin liimattujen vuositarrojen pino kertoo, että olen ollut SMJK:lainen vuodesta 2008. Yhdistyksen jäseneksi päädyin isoveljen houkuttelemana, mutta ensimmäisinä vuosina emme uskaltautuneet Pohjoiskaarteeseen edes kahdestaan. Seurasimme kannattajajoukon huutelua ja heilumista puoliksi huvittuneina, puoliksi ihailevina mahdollisimman kaukaa stadionin toisesta päästä. Emme kokeneet kuuluvamme niihin, vaikka maajoukkuetta kannatimmekin. 

Ensimmäisen matsin seuraaminen Pohjoiskaarteesta oli, no, elämys. Pelitapahtumista en nähnyt mitään. Koko ajan joku hyppi niskaan tai silmille. Järjestysmiehiä tuntui olevan enemmän kuin katsojia. Seisominen kävi jalkoihin. Taputin aina väärissä kohdissa ja laulaa en kehdannut lainkaan. Chantit soivat kuitenkin päässä viikkokausia pelin jälkeen.

Silti me palasimme. Jossain vaiheessa, kun kannattajayhdistyksen ja Palloliiton välit olivat tulehtuneimmillaan, veljeni kyllästyi. Kesken vuoden 2011 Suomi–Hollanti-ottelun hän käveli ulos Olympiastadionilta, eikä ole sen jälkeen palannut. En itsekään tuntenut oloani Pohjoiskaarteessa tuolloin kovin kotoisaksi, mutta maksoin kuitenkin jäsenmaksuni tulevinakin vuosina, vanhasta muistista.

Lopetettuani lukioikäisenä aktiivisen, seurauskollisen pelaajaurani pysyttelin pitkään sivussa jalkapallon maailmasta. Katsoin arvokisat ja seurailin sivusilmällä kasvattajaseurani edesottamuksia, mutten ensin edes kaivannut enkä sittemmin enää löytänyt omaa paikkaani jalkapalloperheestä. Kun kymmenen vuoden tauon jälkeen aloitin korttelihöntsäämisen ja puulaakimimmiliigan pelaamisen, kaipuu futisperheeseen ei helpottanut vaan kasvoi entistä suuremmaksi.

Someintoilijana tapasin perheeni lopulta ihan muualla kuin pallokentän laidalla. Futis Forum on minulle toki etäisesti tuttu, mutten ole koskaan ollut aktiivinen foorumisti. Forkan sijaan löysin Twitterin futispojat – ja futistytöt. Kaikki ne muut, joille jalkapallo on yhtä sydämenasia kuin minulle. Ne, jotka ymmärtävät, miten koko maailma mahtuu 90 minuuttiin. Ne, jotka viettävät unettomia öitä ennen matsipäiviä. Ne, joiden rinnalla on turvallista huutaa ilosta ja itkeä pettymyksestä.

Yhtäkkiä tuntui, että olen omieni joukossa. Etten ole kummajainen, ettei intoiluni ole epäaitoa, mitätöntä eikä naurettavaa. Että on lupa olla fani. Jo Brasilian MM-kisojen seuraaminen oli nautinnollisempaa kuin koskaan: Yhtään peliä ei tarvinnut katsoa yksin. Aina oli joku, joka näki ja tunsi saman, ymmärsi. Ja mitä lähemmäs Huuhkajien EM-karsinta-avaus tuli, sitä polttavammaksi ja kutkuttavammaksi se hellästi kypsytelty, rakkaudella vaalittu, yhteinen kiima kävi.

Koska tällä kertaa en tuntenut olevani Huuhkajien joukossa yksin vaan yksi muista, uskaltauduin ensimmäistä kertaa myös Kreikka-peliä edeltäneelle fanimarssille. Muutaman minuutin ehdin seisoskella Narinkkatorilla vähän orpona, mutta sitten näin ensimmäiset tutut kasvot ja pääsin suoraan lämpimään karhunhalaukseen: ”Jos sua pelottaa täällä marssilla, niin ota vaan kädestä kiinni. Me suojellaan sua!” 

Suomi - Romania-fanimarssi. Kuva: Petteri Lehtonen

Kannattajuuteen – tai siihen, miten tyhmyys ja isot tunteet joukoissa tiivistyvät – liittyy paljon sellaista, josta en pidä tai jota tekisi mieli jopa halveksia. Mutta sitten on myös ne hetket, kun seisoo Pohjoiskaarteessa jättimäisen Huuhkaja-tifon alla, kylki niin kiinni toisen kyljessä, ettei mahdu liikkumaan eikä voi muuta kuin nauraa ääneen. Ne hetket, kun saa huutaa sydämensä ja keuhkojensa pohjasta kirjaimia, joilla ei loukata eikä pilkata ketään. Kirjaimia, joissa ei ole mitään ylimääräistä eikä mitään liian vähän. Kirjaimia, jotka kumisevat yhtä aikaa yhtä rajusti omassa ja parintuhannen heimolaisen rinnassa. Parintuhannen muun, joilla on sama usko, sama pelko ja sama unelma.  

Ja kun niistä tuhansista kuka tahansa nappaa kainaloonsa hetkeäkään empimättä – ja parhaassa tapauksessa leveilee siitä jälkikäteen Twitterissä – on aidosti sellainen olo, että tässä on koti ja kaikki eikä tästä puutu mitään (paitsi se kisapassi). Matka Olympiastadionin eteläkaarteesta Pohjoiskaarteeseen kesti aikansa, mutta nyt olen yksi niistä. Missä vaan. 

Julkaistu Suomen maajoukkueen kannattajat ry:n Huikee setti! -lehden numerossa 3/2014

Kutsuu mua HJK?

Kirjoitin muutama viikko sitten ennen HJK–MyPa-peliä Twitteriin, että: ”Haluun tulla glory hunter -kaapista: käyn HJK:n peleissä osin siks et on kivaa olla välil voittavan joukkueen joukoissa. Mut myös muuksikin.”

Jäin saman tien miettimään sanojani. Olen käyttänyt heittoa joskus tekosyynä, selitelläkseni HJK:hon nihkeästi suhtautuville kavereilleni peleissä käyntiä. Olen myös klubikatsomon voitonhuumassa ihan oikeasti ajatellut, että onpa kivaa, kun ”oma” joukkue välillä voittaa. Esimerkiksi Pohjoiskaarteessa se on harmittavan harvinainen tunne. Mutta kiinnostaako joukkueessa sittenkään pelkkä Suomen kenttien valtius ja suurempi voittamisen kuin häviämisen todennäköisyys?

HJK–MyPa-peli pelattiin pari päivää vuoden 2016 EM-karsintojen ensimmäisten kotipelien jälkeen. Hetkenä, jona jalkapallo teki enemmän kipeää kuin hyvää, mutta silti tuntui, ettei siitä saa tarpeekseen. Oli ensimmäisiä pakkasiltoja ja vaikka puin kaikki omistamani villakerrokset, olin kylmästä turtana jo ensimmäisen puoliajan jälkeen. Sonera-stadionin kylmä kahvi ei paljon lämmittänyt ja suklaa jäässä. HJK oli tainnut jo varmistaa Veikkausliigan voittonsa, eli pelissä ei ollut edes mitään suurempaa jännitystä. Peliin oli silti päästävä.

Urbaanisanakirja kertoo, että glory hunterit valitsevat kannatettavakseen isoja joukkueita, joiden menestyksen jatkumiselle on hyvät takeet. Tämä toki pätee HJK:honkin. Glory hunterit eivät kuulemma käy katsomassa suosikkijoukkueensa pelejä paikan päällä koskaan tai juuri koskaan. Heillä ei ole mitään yhteyttä seuraan eikä sen kotikaupunkiin tai kotimaahan eivätkä he tunne seuran historiaa, kannatuschänttejä tai seurakulttuuria. No, tämä ei päde.

Kaunis jalkapallo, kaunis Helsinki. HJK - KuPS.

Olen muuttanut Helsinkiin reilut 11 vuotta sitten ja asunut täällä karkeasti kolmasosan elämästäni. Suomessa Helsinki on ehdoton kotikaupunkini – synnyinkaupunkiini Kotkaan minut yhdistää tällä hetkellä lähinnä (nykyään taas koko) kaupungin futisjoukkue KTP. Vuosien varrella olen käynyt katsomassa HJK:n pelejä silloin tällöin, en niinkään joukkueen menestyksen vuoksi vaan rakkaudesta lajiin. Ja koska HJK sattuu olemaan kotikaupunkini ykkösjoukkue. Samanlaisia siteitä minulla ei joukkueeseen tai seuraan ole kuin kasvattajaseuraani KTP:hen, muttei sen kulttuuri täysin vieraskaan ole.  Peleissä käydessäni olen aina huomannut olevani ainakin vähän HJK:n puolella, halusin tai en. Toki kotijoukkueen puolella on aina helpoin olla, varsinkin jos vastustajaan ei ole sen kummoisempaa suhdetta.

Silti suhtautumiseni HJK:hon tai sen kannattamiseen ei ole mutkaton. Kotiutuminen Helsinkiinkin vei vuosia ja vaati pari vuotta ulkomailla asumista. Jos olisin muuttanut johonkin toiseen kaupunkiin, olisin ehkä löytänyt oman paikkani – ja uuden oman joukkueeni – helpommin. Jotenkin tuntuu, että pienemmän, kotikutoisemman seuran ja jopa huonommin pärjäävän joukkueen kannattajaksi olisi ollut helpompi ryhtyä tai kasvaa. Ainakaan pelkän maineen perässä juoksemisesta tai sellaisen mielikuvan antamisesta ei olisi ollut samanlaista pelkoa.

Aloin miettiä, miten minusta aikanaan tuli KTP:läinen. Ennen ala-asteella alkanutta futisuraani ja vielä sen alussakin olin pikemminkin lätkämimmi, pakko myöntää. Palelin Karhulan jäähallilla Titaanien peleissä ja kannoin ylpeänä leijonien MM -95 -t-paitaa. Peliurani aloitin Pyhtään jalkapalloklubissa (useammin kuin kerran pöllimme muuten HJK:n chänttejä omiksi kannatushuudoiksemme). Seudun ainut toinen tyttöjoukkue KTP oli tietysti verivihollisemme – kaiken lisäksi ne olivat käsittämättömän huonoja. Kun pelaajista, valmentajista ja harjoitusvuoroista alkoi olla liikaa pulaa, meidät PJK:laiset myytiin halvalla KTP:n mimmien vahvistuksiksi. Vaihtoehtoina oli joko lopettaa futiksenpeluu kokonaan tai sulautua vihollisleiriin ja kasvaa KTP:läiseksi. 

Kotkan pojat, Boys from the Dock. FC Viikingit - FC KTP.

KTP oli edustusjoukkueineen ja koneistoineen huomattavasti isompi toimija kuin PJK ja joukkueen lisäksi saimme koko seuran. Keitimme kahvia yöturnauksissa ja myimme lippuja edustusjoukkueen peleihin (sarjatasosta riippumatta). Talkootöistä saimme palkaksi ilmaisen sisäänpääsyn peleihin.

Oli kivaa olla tärkeä ja kuulua joukkoon ja tietysti se pelikin aina jonkin verran kiinnosti. Ihan oikeasti suurin syy, minkä vuoksi jaksoimme omien treenien lisäksi tehdä seuralle ilta illan jälkeen ilmaista työtä, taisi kuitenkin olla ne seuran lukuisat futispojat. Urheilukeskus ja sittemmin Arto Tolsa -areena oli tietysti paras paikka niiden näkemiseen ja niille näyttäytymiseen. Samalla saimme kuitenkin aimo annoksen oppia kannattajuudesta ja seurakulttuurista ja kasvoimme itsekin ylpeiksi KTP:läisiksi.

Suhteeni KTP:hen ja koko lajiin on rakoillut junnuvuosien traumojen vuoksi. Ensirakkaudesta on silti vaikea päästä yli ja nykyään sydämeni sykkii taas vahvasti ahtaajafutikselle vaikka juuri muita siteitä minulla ei synnyinkaupunkiini olekaan. Koska en melkein ikinä käy Kotkassa, KTP:n pelien aktiivinen seuraaminen on pulmallista. Vihreävalkoisessa sydämessä saattaisi siis olla tilaa muillekin väreille.

Kärkäskieliset jo ehdottivat, että käyn HJK:nkin peleissä lähinnä poikia katselemassa. Tykkään toki edelleen futispojista, mutta olen jo vuosia keskittynyt peleissä ensisijaisesti lajiin. Nyt HJK-suhdettani miettiessäni olen kuitenkin pohtinut paljon sitä, miten kannattajuus syntyy ja etenkin, milloin se on tarpeeksi aitoa.  

Eteläpääty. HJK - MyPa.

En ole syntynyt Helsingissä enkä ole koskaan ollut HJK:lainen, mutta jo vuosia tämä on ollut kaikkein eniten kotini. Jalkapallo on yksi rakkaimpia asioita elämässäni. Veikkausliiga ja fanikulttuuri kiinnostavat ja futis on tietysti aina parasta paikan päällä. Kotikaupungin joukkuetta olisi upeaa kannustaa, on se sitten huonoin tai paras.

Sitäkin mietin, miten joukkueiden tai koko lajin kannattajamäärät voisivat kasvaa, jos kannattajaksi voi tulla ainoastaan syntymällä tai korkeintaan pelaamalla läpi koko seuran junnuputken. Chänttäily HJK:n peleissä ei vielä tunnu luontevalta, mutta Eteläpääty on kuitenkin Sonera-stadionin kotoisin paikka ja pelien jälkeen chäntit kyllä soivat päässä – eivätkä edes häiritse. Vielä on särmiä hioutumatta mutta ehkä tässä on alku jonkin suuremman.

Kertomus näkevistä

Kävin tänään kuukausien (vuosien) lykkäämisen jälkeen silmälääkärissä. Olen aina nähnyt ihan hirveän hyvin, mutta silmissäni on erilaisia toimintahäiriöitä (konvergenssihäiriö, akkommodaatiohäiriö ja sen sellaista). Lisäksi ”näköjärjestelmäni on erityisen herkkä” ja reagoi voimakkaasti kaikenlaisiin haittatekijöihin kuten kirkkaaseen valoon.

Vaivoista ei kuulemma olisi juurikaan haittaa, jos olisin puutarhuri. Koska olen valtiotieteilijä, joka viettää noin puolet vuorokaudesta tietokoneen näyttöä, puhelimen näyttöä tai kirjaa tapittaen, niistä on aika paljonkin haittaa.

Koska olin vältellyt näöntutkimukseen menoa, pääsin tänään kokeisiin ihan koko (isolla) rahalla. Erilaisten lukuharjoitusten, kokeilulasien ja dinosaurusten tuijottelun jälkeen optometristi puudutti silmäni silmätipoilla, jotka sumensivat muutamaksi tunniksi lähinäköni lähes kokonaan.

Näin kyllä melko hyvin kauas ja pystyin kulkemaan Helsingin keskustassa omin neuvoin, jopa pyöräilemään kotiin (en tosin ole varma, oliko se aivan turvallista). Pöydällä olevan kahvikupin erotin, koska se oli niin iso mutta minkäänlaista tekstiä oli toivotonta yrittää lukea.

Ensimmäiseksi turhauduin, kun jouduin istumaan paikoillani ja odottamaan lisätutkimuksiin pääsyä ilman mitään tekemistä. En voinut lukea työsähköposteja, en uutisia enkä somettaa. En voinut lukea reppukirjaa enkä kirjoittaa muistikirjaan. En voinut selailla edes odotushuoneen lehtiä.

Toiseksi tunsin, että kaikki yhteydet maailmaan ovat katkenneet. En saanut työkaveriani kiinni soittamalla eikä minulla yhtäkkiä ollut mitään keinoa saada häneen yhteyttä. Yritin monta kertaa whatsappata – turhaan. Kun pääsin kotiin, kirjoittelin sähköpostiluonnokset kirjasinkoossa 36, koska niin isoa tekstiä pystyin jotenkuten lukemaan. Puhelimellakin luettavan tekstin saa suurennettua mutta näppäimistöä en yksinkertaisesti pystynyt käyttämään.

Kolmanneksi tuli avuttomuus. Etsiskelin tutkimusten jälkeen keskustasta sopivaa lounaspaikkaa. Erityisruokavaliota noudattavana (ja toki muutenkin) olisin mielelläni halunnut tietää lounasvaihtoehdot ja tietysti hintatason jo ennen pöytään ohjausta ja tilauksen tekoa. Vaan enpä nähnyt lukea ruokalistaa. Jouduin pyytämään tarjoilijoilta apua listan lukemisessa ja vieläpä tekemään ostopäätöksen siinä valvovan ja odottavan silmän (unintended) alla. Ensimmäisestä ravintolasta jouduin lähtemään nolostellen pois, toisessa minun oli vain luotettava, että ruoka laskutetaan oikein. En myöskään kunnolla nähnyt, miltä syömäni varsin herkullinen ruoka näytti.

Villisilmä-Riikka

Lounaan jälkeen minun piti vielä selvitä sumusilmäisenä yksin kotiin sillä fillarilla, lounasajan ruuhkissa. Kotona pystyin kyllä siivoamaan ja tiskaamaan, mutta työnteosta ei tullut lähinäkökyvyttä mitään. Muutamaa tuntia myöhemmin näin jo riittäväksi pystyäkseni käyttämään tietokonetta, vaikka optometristi varoittelikin, että näkö saattaa olla rajoittunut vielä huomennakin.

En pysty kuvittelemaan, millaiselta tuntuu olla sokea tai edes heikkonäköinen. Millaisia haasteita se asettaa, millaiset apuvälineet tai järjestelyt ovat tarpeen – ja erityisesti, millaista on heittäytyä toisten ihmisten avun varaan tai pakosta joutua luottamaan. Muutama tunti rajoittuneen näkökyvyn kanssa pärjäämistä antoi kuitenkin pienen ajatuksensiemenen siitä, miten esteellinen kaupunkitila on ja miten huoletonta on, kun siellä liikkumista ja selviämistä ei tarvitse ikinä miettiä.

Ja vaikka silmälääkärilasku kirpaisi pahasti ja silmätutkimukset ovat inhottavia – eikä niissä oikeastaan edes löytynyt mitään uutta enkä siis saanut silmävaivoihini mitään uutta taikalääkettäkään – olen taas ihan hurjan onnellinen, että vaikeannimisistä häiriöistä huolimatta näen ihan hirveän hyvin.

Maailman ihanin

Pääsin eilen töissä osallistumaan Miina Savolaisen voimauttavaa valokuvaa käsittelevään nelituntiseen työpajaan. Paja oli työpaikallamme toteutetun GESA- eli gender equality self-assessment -prosessin toiminnallinen osa.

Voimauttava valokuva -metodin kehittäjä Miina Savolainen tunnetaan varmasti parhaiten lastenkodissa asuvien tyttöjen kanssa toteutetusta Maailman ihanin tyttö-kirjastaan (2008). Tapasin Miinan ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten, kun hän kävi puhumassa kirjastaan kirjakaupassa, jossa työskentelin. Vaikutuin jo tuolloin Miinan valoisuudesta ja tavasta nähdä ihminen.

Eilen vaikutuin lisää ja sain monia oivalluksia työhön ja muihinkin projekteihin liittyen. Ehkä kirjoitan niistä toiste, mutta halusin ensin kirjoittaa auki ajatukset, joita työpajassa tehty valokuvaharjoitus herätti.

Työpajan viimeisen tunnin katselimme toistemme omakuvia ja puhuimme niiden merkityksistä ja taustoista. Pajaan oli pitänyt valita tärkeältä tuntuva, tasavertaisesti ja omilla ehdoilla kohdatuksi tulemisesta kertova kuva.  

En ehtinyt selailla vanhoja valokuvia vaan valitsin viime kesänä napatun kuvan, joka kuitenkin sopi tehtävänantoon. Osalle työkavereistani kuva oli tuttu, koska se on profiilikuvanani eri sosiaalisen median palveluissa (kertoo jotain kuvan merkityksellisyydestä). Kuvan tarinaa kukaan ei kuitenkaan tuntenut. 

Kuva: K. Lujan

Kuva on otettu hikisen kuumana kesäyönä Töölössä, yhden runoillan jälkeen. Kuvassa nauran silmät kiinni ja pää taakse heitettynä, niin, että naurun voi melkein kuulla (kuten ystäväni kommentoi). Pitelen sormissani tupakkaa (jota moni kuvan katsojista ei kai ole edes huomannut), johon on jäänyt huulipunajäljet. Sen takia kuva itse asiassa otettiin: en yleensä polta (poltin ensimmäisen savukkeeni vuosi sitten kesällä, vain muutama päivä ennen 30-vuotissyntymäpäiviäni), mutta ystäväni halusi ottaa kuvan minusta kädessäni huulipunatahrainen savuke.

Sama ystävä kuvasi – samalla filtterillä – myös muut seuralaisemme: kaksi kriitikkoa, joista toinen on kirjoittamisen lisäksi aina kamerankin takana. Minäkin olen yleensä se, joka valitsee reunapaikan ja tarkkailee, kuuntelee, havainnoi ja kirjoittaa eikä niinkään nauti esillä olemisesta. Kuva on siis kolmiosaisen sarjan yksi osa, vaikka olenkin siinä yksin. Kun valitsin kuvaa työpajaa varten, en hetkeäkään ajatellut, että voisin valita ryhmäkuvan. Kuuluminen tiettyyn joukkoon kuitenkin lisää kuvan merkitystä minulle. Samoin se, että kuva on jonkun toisen ottama.

Kuvassa olen nyörittänyt otsatukkani kiinni ja näytän vähän erilaiselta kuin yleensä. Ennen runoiltaan lähtöä tuskailin pitkään liikaa poikamaisuuttani. Pukeudun aika huolettomasti ja nautin elämästä lyhyttukkaisena tyttönä, mutta joskus saan tällaisia poikamaisuuskriisejä (vaikka niille ei kuulemma tai oikeastikaan ole perusteita). Aikani tuskailtuani kaivoin kaapista vähän tavallista liehuvammat vaatteet ja kirkkaamman huulipunan ja laitoin tukankin eri tavalla.

Kuvassa nauran leveästi ja aidosti, mutta muutama tunti kuvan ottamisen jälkeen seisoin Sturenkadun ja Kolmannen linjan risteyksessä ja itkin vuolaasti ja pidättelemättä. Ystäväni piti minua käsistä ja otti kaiken sen vastaan.

Olisi ollut hienoa saada kuvasarja myös näistä kolmesta: keimailevan ilon lisäksi tuskastumisesta ja vuolaasta itkusta. Jättimäisistä tunteista, joita tuona iltana irrottivat vain nuo harvat ihmiset – muiden kanssa tuntui niin hankalalta olla, että baarissakaan en melkein pystynyt katsomaan ketään muita tai puhumaan kenenkään muiden kanssa. Nuo monenlaiset isot tunteet ja niiden äkkinäiset vaihtelut ovat minulle tuttuja, mutta päällepäin niistä näkyy yleensä vain tuo pirskahteleva nauru – usein aidon ilon mutta myös vaikkapa hermostuksen ja huolestuksen merkkinä.

Tuo itkuja käsistä pitäen vastaanottanut ystäväni on myös kuvannut minut (ja kauniin valon) kahteen kertaan menneen puolen vuoden aikana. Kummassakin kuvassa katson pois kamerasta, pää vähän painuksissa, hartiat kyyryssä. Vähän niin kuin näkymätön tyttö. Täysin erilaisena kuin valitsemassani kuvassa. 

Kuva: A. Salusjärvi

Ja sattumankauppaa tai mitä lie, kun nuo Töölön kuumassa yössä kanssani hehkuneet ystävät järjestivät minulle yllätyssyntymäpäivät viikkoa etuajassa, sain heiltä lahjaksi tuon Miina Savolaisen kirjan maailman ihanimmasta tytöstä.