maanantai 22. heinäkuuta 2013

Mistä kaikki tää vähättely, Nyt-liite?

Nyt-liitteessä julkaistiin juttu suomiräp-lyriikoiden naisvihamielisyydestä. Valitettavasti se ei ollut kovin hyvä juttu.

Artikkelissa parisuhdekouluttaja Marianna Stolbow’ta oli pyydetty arvioimaan hyvin tarkoituksellisesti valittuja, biiseistä ja laajemmasta kontekstistaan irrotettuja lyhyitä räppilaineja parisuhdenäkökulmasta. Jutulla oli ilmeisesti tarkoitus puffata viime viikonlopun kahta isoa tapahtumaa, Hustle HKI -festivaalia ja Seinäjoen Hip Hop Festivalia, mutta toteutus ontui. Jäi sellainen maku suuhun, että jutussa yritettiin panna halvasti halvalla niin suomiräppäreitä, parisuhdekouluttaja Stolbow’ta kuin itse asiaakin eli naisvihan/väkivaltaisuuden/epätasa-arvon/etc. lietsomista (räpmusiikissa).

Minä olen ollut räppityttö viimeiset lähes viisitoista vuotta. Kuuntelen myös mm. ranskalaista, puolalaista, brittiläistä ja jenkkiräppiä, mutta suomiräp on aina ollut minun omin genreni. En varmasti ole lähelläkään sen parhaita asiantuntijoita, mutta oletettavasti tiedän lajista aika paljon enemmän kuin keskiverto Hesarin lukija.  

Olen kuunnellut Fintelligensini ja Seremoniamestarini ja osannut jo välttää Cheekini. Olen kuullut katurunoilijoita ja hämyisiä räkäläkeikkoja, freestylereitä ja ilahduttavasti myös muutamia timanttisia naisräppäreitä. Olen seikkaillut räppiluolissa pariisilaislähiöissä ja viimein nähnyt suomiräppäreitä Suomen suurimpien festareiden päälavoilla. Tiedän, keitä artisteja kannattaa kuunnella tosissaan ja keitä kieli poskessa. Tiedän hyvin, että suomiräp ei ole vain yksi genre ja että sen historia on pidempi kuin minun historiani sen kanssa, vaikka Nytin jutussa vähätellen viitataankin lajin historiattomuuteen. Toki olen yrittänyt joskus itsekin riimitellä, mutta toistaiseksi olen ollut enemmän kotonani mikin tällä puolella.

On kiistämätön totuus, että räp-lyriikoista löytyy aika vähällä hakemisella huorittelua ja monenlaista mätää. Suomiräp ei tee tässä poikkeusta. Naisia esineellistetään, haukutaan ja alistetaan. Autoista ja rahasta räppääjiä löytyy aina kuten myös niitä, jotka ovat kasvaneet autojen ja rahan keskellä mutta räppäävät keksitystä gettolapsuudestaan, koska luulevat sen olevan uskottavampaa.

Räppiä on kuitenkin sekä hyvää että huonoa, ihan niin kuin kaikkea musiikkia. On vakavasti tehtyä, yhteiskunnallisesti kantaaottavaa räppiä, huumoriräppiä ja sellaista, jossa kaikki on lyöty niin läskiksi että mun mutsikin tajuaisi sen. Lahjakkaimmat tekijät hallitsevat kaikki nämä tyylit. Horotteluräppikin voi olla nautittavaa, jos lainit ovat hyviä, oivaltavia ja oikeasti hauskoja – ja ehkä vähän pilailevat samanlaista kamaa tosissaan tekevien kustannuksella.  

Räp on vahvasti maskuliininen genre, eikä naisena ole helppoa lyödä läpi oli sitten miten hauska tai taitava tahansa. Toki nainenkin voi räpätä mieshuorista ja seksistä, mutta kritiikki on varmasti kovaa (sitä se toki on, räppäsi nainen mistä tahansa). Pointtikaan ei ole se, että naispuolinen räppääjä a) pyrkisi alistamaan miehiä tai b) matkisi ketään toista vaan se, että musiikintekijää ei arvosteltaisi sukupuolensa vaan musiikkinsa perusteella.

Sukupuoliroolien keikauttaminen täysin päälaelleen ei ole ehkä hedelmällisin keino räppigenrenkään muuttamiseen, mutta joskus se toimii. Yksi hauskimmista musiikkielämyksistä, jonka olen kokenut, oli pornoräppiduo MC Venakon & Kielipelin ja Juha Pekka Tapani Heikkinen JNE:n yhteiskeikka Kansallisen Lavaklubilla viime joulukuussa. Ensin tytöt riimittelivät vailla mitään estoja korvat punaisiksi ja sitten kun pojat päästettiin lavalle, jutut vaihtuivat siihen ”Tähän väliin maistuis yks suudelma” -tyyliin. Äärimmäisen raikasta.

Sukupuolirooleista, naisvihasta, alistamisesta ja väkivallasta niin räp-lyriikoissa kuin yhteiskunnassakin pitää puhua. Jos niitä ja niiden takana vaikuttavia asenteita halutaan tuoda kunnolla esiin ja synnyttää jotain muutosta, Nytin tapa ei minusta ole lähelläkään hedelmällistä. Jokainen saa toki arvioida ja arvostella mitä haluaa, mutta jos laitetaan täysin genreä tuntematon ihminen arvioimaan yhteydestään irrotettuja tekstejä, tehdään pelkkää hallaa kaikille.

Räikein esimerkki juttuun tarkoitushakuisesti valituista riiminpätkistä oli Palefacen Syntyny rellestää -biisistä irrotettu katkelma: ”Pian hortoilen käytävää, edes Syväri, Äyräpää / Huikkaa vaan suoraan, tuikkaamaan huoraa hotellin käymälään.” Jokainen, joka on joskus kuunnellut yhtään Karrin laulua tai sanaa, tietää, että hän ei biiseillään tai muutenkaan varmasti ihannoi naisten alistamista, hyväksikäyttöä tai huorittelua. Kyseinen biisi ei edes kerro vonkaamisesta, niin kuin jutussa annetaan ymmärtää vaan pikemminkin alkoholin väärinkäytöstä ja siitä johtuvasta perseilystä.

Moni muukin juttuun lainatuista biiseistä pyrkii lähinnä tekemään pilkkaa siitä samasta kulttuurista, jonka esimerkeiksi ne jutussa nostetaan. Jos tuntisi biisit, niiden tekijät, taustat ja kontekstit, johtopäätös niiden tarkoitusperistä olisi varmasti melko erilainen kuin Stolbow’lla nyt. Tosissaankin ongelmallisia, alistavia ja vihamielisiä tekstejä on ja niitä on syytäkin nostaa keskusteluun. Sen voi kuitenkin tehdä asiallisesti, pätevästi ja likaamatta koko genreä tai nolaamalla oman alansa asiantuntijoita.

Jutussa vahvistetaan muuten jälleen kerran sitäkin, usein harhaista oletusta, että teksti – tai mikä tahansa taideteos – on yhtä kuin sen kirjoittaja tai tekijä. Uskon siihen, että kaikki taide saa vaikutteita itse eletystä tai lähellä koetusta. Toisaalta olen ehdottomasti sitä mieltä, että taide on aina tarina ja että todellisuus ja tarina eivät koskaan ole täsmälleen sama. Joskus yhteyksiä on enemmän, joskus vähemmän mutta tarinaa ei koskaan pitäisi lukea totena.

Toisaalta, juuri taiteessa pitäisi voida sanoa mitä tahansa. Nytin jutussa lainataan Edu Kehäkettusta ja kirjoitetaan: ”Räpissä on tärkeää sanoa asioita, joita muualla ei uskalleta. [– –] Muussakin musiikissa voisi rohkeammin rikkoa kaavoja.” Tai missä tahansa taiteessa – eikö se juuri ole yksi taiteen päätehtävistä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti