lauantai 26. tammikuuta 2013

Kirkko ja kohu

Olen viime päivinä miettinyt paljon kirkkoa ja uskontoa. Aihe on tullut vastaan monelta suunnalta ja ehkä sitä itsekin huomaa helpommin sellaisen, jota jo valmiiksi pohtii.

Erosin itse kirkosta reilu vuosi sitten ja huomaan, etten vielä oikein tiedä, mitä nykyään ajattelen uskomisesta ja kirkon toiminnasta. Haen edelleen rajoja. Olen entinen seurakuntanuori, isonen ja kirkon nuorisotyön harjoittelija. Haaveilin pappisvihkimyksestä ja pyrin ja pääsinkin diakonia-ammattikorkeakouluun. Pienellä paikkakunnalla melkein kaikki olivat seurakuntanuoria, koska muutakaan tekemistä ei ollut. Koulukiusattuna etsin sosiaalisia yhteisöjä vapaa-ajalta ja löysin omat kuvioni seurakunnasta ja futisjoukkueesta.

Pitkään pysyin kirkon jäsenenä siksi, että halusin osoittaa, että siellä on myös avarakatseisia, hyväksyviä tyyppejä. Omassa kotiseurakunnassani (silloisessa Vehkalahden, nyttemmin Hamina-Vehkalahden seurakunnassa), johon kuuluin 15 vuotta ja jonka huomassa kasvoin kirkon jäseneksi, suurin osa henkilökunnasta oli aidosti lähimmäistä rakastavia ja heikompia puolustavia. Oli nuoria naispappeja ja pappeja, jotka eivät ymmärtäneet, miksi joku ei hyväksy homoja. Sellaiseen kirkkoon oli hyvä kuulua ja sen halusin kertoa.

Yliopistossa olin kirkkoon kuuluessani aikamoinen kummajainen, puolueesta puhumattakaan. Ajattelin kuitenkin, että en kiusallanikaan eroa kirkosta ja anna ylivaltaa ahdasmielisyydelle. Toissasyksynä juttelin asiasta erään ateistiystäväni kanssa ja rupesin ensimmäistä kertaa kyseenalaistamaan kirkkoon kuulumistani. Keskustelu ei ollut mitenkään aiemmista poikkeava, mutta ehkä hetki oli otollinen. Tajusin, ettei minulla ole enää mitään yhteistä Suomen evankelisluterilaisen kirkon kanssa, en koe sitä enää omakseni enkä ymmärrä, miksi minun pitäisi siihen kuulua. Erosin kirkosta hetken mielijohteesta myöhään eräänä iltana (eroakirkosta.fi tekee sen helpoksi), enkä ainakaan vielä ole kaivannut takaisin. 

Uudesti syntyneenä ateistina koen uskonnolliset ihmiset ja uskon todistelun hyvin epämiellyttävinä ja ahdistavina. Yritän olla julistamatta omaa kantaani ja tulla sinuiksi niin muiden kuin omienkin mielipiteideni kanssa. Viikko sitten jouduin metrossa todistamaan varsinaista hengellistä herätystä, neljän jumalan rakkaudesta pursuilevan kristityn satunnaista kohtaamista. Tai Jumalan johdatustahan se oli, sanoivat. Tavallaan halusin suoda heille sen ilon, mutta oli siinä hurmoksessa jotain vähän pelottavaakin. Vedin pipoa syvempään korville ja toivoin, että saisin olla rauhassa (ja jatkoin Antti Nylénin Uskonnollinen yksinpuhelu -esseen lukemista…).

Facebookissa opiskelukaverini hehkutti toista syntymäpäiväänsä: uskoon tulemisensa ja uudelleen Kristuksessa syntymisensä viisivuotispäivää. Sekin ahdisti.

Yle uutisoi 18.1.2013 siitä, miten Oulun seurakunnat ovat houkutelleet kirkosta etääntyneitä nuoria aikuisia takaisin seurakunnan toimintaan. 30 vuotta täyttäneille tai täyttäville seurakunnan jäsenille oli lähetetty kutsukortti ”synttäribileisiin”, joiden ohjelmassa oli muun muassa musiikkia ja komiikkaa. Kutsu oli huvittanut ja närästänyt joitakin sen saaneita ja sitä oli pidetty kirkon kosiskeluna.

Minusta tempauksessa ei ollut mitään pahaa – paitsi tietysti se, miten kaikki joutuvat nykyään toimimaan yritys- ja mainosmaailman pelisäännöillä ja myymään koko ajan itseään runsaudenpulasta kärsiville kuluttajille. Kutsut oli tosiaan lähetetty kirkkoon kuuluville nuorille, ei siitä eronneille (itse sain eroamiseni jälkeen Helsingin seurakunnilta kutsun ”palata kotiin”, ja se kyllä ärsytti).

Kun itse olin seurakunnassa töissä, nuorisotoimen suurimpia huolia oli se, miten pitää aikuistuneet nuoret aktiivisina seurakuntalaisina tai saada kirkon toiminnasta jo etääntyneet palaamaan. Joillekin heistä seurakunnan järjestämät syntymäpäiväjuhlat voivat olla nimenomaan sellainen matalan kynnyksen tapahtuma, johon on helppo tulla tutustumaan muihin seurakuntalaisiin ja toimintaan. On niitäkin nuoria, jotka kaipaavat seurakunnan sosiaalista tai hengellistä yhteisöä, ja hienoa, jos heillä on mahdollisuus sen piiriin tulla.

Kävin viime viikon perjantaina katsomassa Temppeliaukion kirkossa esitetyn ”kohunäytelmän” Kuka maksaa innovaation? Taneli Maljasen ohjaama ja Teatteri Ab Totuuden torvi Oy:n toteuttama näytelmä käsittelee nuorten pahoinvointia ja itsemurhia ja tekee sen mielestäni varsin ansiokkaasti ja koskettavasti. Kirkkoherra Auvo Naukkarinen on eri mieltä. Hän on pauhannut Kotimaa-lehdessä ja eilen jo molempien iltapäivälehtien kansikuvajutuissa siitä, miten näytelmä häpäisi kaikki kirkolliset symbolit. Siinä kiroiltiin, pervoiltiin ja käytettiin väärin kirkollisia esineitä kuten kastemaljaa (näytelmässä buddhalaisrastafariksi kääntynyt Jeesus pesi hämmentyneen nuoren jalat maljassa). 

  Keskiluokkaisuuden lokki. (Jalmari Eskelinen/Totuuden torvi)

Naukkarisen mukaan näytelmän sanoma hukkui ”siihen virtsaamiseen ja näytelmän karkeaan kieleen ja kaikkeen mahdolliseen”. Minusta kiveen louhittu kirkko tarjosi näytelmälle hienon taustan ja nimenomaan nosti sanoman esiin, toi sen iholle. Sekoilu kertoo omaa tarinaansa nuorten pahoinvoinnista ja seurakunnan pitäisi nimenomaan olla sellainen paikka, jossa ymmärretään ja hyväksytään. Näytelmä oli mielestäni hitusen liian pitkä eikä akustiikka ollut paras mahdollinen, mutta en vuorosanojen puuroutumisesta huolimatta kuullut pelkkiä kirosanoja vaan niiden takaa ihan aitoa ahdistusta, surua ja epätoivoa, joista aivan liian monet nuoret kärsivät. Rankimmissa kohdissa pyyhin kyyneleitä silmänurkistani. Pitkästä aikaa myös tunsin kirkossa sellaista samanlaista kodintunnetta kuin joskus vuosia sitten seurakuntanuorena.

Ennen näytelmää yksi Töölön seurakunnan papeista piti pienen puheen, jossa hän toivotti ihmiset tervetulleiksi kirkkoon ja muistutti, että hänen ja muiden seurakunnan työntekijöiden kanssa saa tulla keskustelemaan illan aikana tai milloin vain. Se ei tuntunut tuputtamiselta vaan sellaiselta kutsulta, johon voisi tarttuakin. Perjantai-iltana kirkko oli melkein täynnä kaiken ikäisiä ihmisiä ja minä ainakin olin kiitollinen, kun sain mennä sinne, kirkkoon kuulumattomana taiteen ystävänä.

Rankan, nuorten elämästä ja yhteiskunnan kovuudesta kertovan näytelmän esittäminen kirkossa oli minusta juuri sellainen rohkea veto, joka tuo seurakuntaa lähemmäs siitä erkaantuneita. Esityksestä pöyristyminen, loukkaantuminen ja kohu-uutisointi taas on kaikkea muuta.  

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Vielä trubaduuripunkkareista(*

JuhaPekka Tapani Heikkinen JA NIIN EDELLEEN -bändin rahoitushaku tuli täyteen ja Väkevää tahnaa -levy tehdään ihan oikeasti! Rahoitushaun minimisumma 3 500 euroa saatiin kasaan jo viime perjantaina ja ehdittiin sitä vähän sinä iltana jo juhlistaakin…

Rahoituksen päätyttyä maanantai-iltana kasassa oli 144 mesenaattia ja 4 559 euroa, eli projektissa päästiin lopulta aika huikeaan tulokseen. Väkevää tahnaa on ensimmäinen täysin suomalaisin voimin ja kokonaan yhteisörahoituksella katettava projekti ja on ollut tosi kiinnostavaa päästä osallistumaan projektiin ja seurailla Mesenaatin ensiaskelia. Levy ilmestyy sitten maaliskuussa, levyjulkkareita juhlitaan Korjaamolla 23.3.2013.

Tänään Jyväskylästä tullessa kotona odotti Huilin uusin numero, jota on myös rahoitettu Mesenaatin kautta ja nyt käynnissä on uusi, todella kiinnostava Komerot-projekti. Kannattaa tutustua! Kirjoitin jutun JPTH JNE:sta, VT-projektista ja Mesenaatista viime perjantain Kansan Uutisten Viikkolehteen. Jutusta on lyhyt versio myös verkkolehdessä; koko tekstin voi lukea alta. Lehteen päätyi vahingossa toiseksi viimeinen eikä kaikkein paras ja viimeistellyin versio, mutta iloinen olin tästäkin. 




TRUBADUURIPUNKKARIT ETSIVÄT MESENAATTEJA

Juha Pekka Tapani Heikkinen on helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä ja kitaristi. JPTH on keikkaillut soolona ja sittemmin JA NIIN EDELLEEN -bändin kanssa keväästä 2011 niin kadulla, festareilla kuin täysillä klubeilla ympäri Suomea. Etelä-Suomen Vasemmistonuorten Ääri-kuoronkin kanssa esiintynyt trubaduuri on nähty myös Vasemmiston vaalibileissä kunta- ja presidentinvaalien aikaan.

Yli sata keikkaa soittanut muusikko voitti vuoden 2011 katusoiton Suomen mestaruuden Faces-etnofestivaaleilla. Samana kesänä JPTH julkaisi Klaus Thunderin tuottaman Babyshower-EP:n. Nyt JPTH JNE valmistelee ensimmäistä koko bändin voimin tehtävää levyään, joka on tarkoitus rahoittaa Mesenaatti-yhteisörahoituspalvelun kautta.

Trubaduuripunkkia JNE.

Heikkisen lisäksi JA NIIN EDELLEEN -yhtyeeseen kuuluvat cajón-rumpalisti Jere Kolehmainen ja Timjam Ikiliikkuja, joka taituroi niin bassolla, koskettimilla kuin melodikallakin. Kaikilla yhtyeen jäsenillä on pitkä esiintyjätausta näyttelemisen ja musiikin parissa ja teatteripiireistä JPTH JNE:n pojat toisensa löysivätkin. Ensimmäisen yhteisen keikkansa Heikkinen, Kolehmainen ja Ikiliikkuja soittivat Vasen-vappufestareilla Café Mascotissa viime toukokuussa.

Keikoille JPTH sonnustautuu susipaitaan ja Winner-pipoon ja antaa palaa. Musiikillisia vaikutteita on J. Karjalaisesta the Black Keysiin. Kolehmainen on kutsunut bändin musiikkia trubaduuripunkiksi. Etiketit ovat JPTH JNE:n keikoilla kuitenkin toissijaisia – tärkeämpää on se aitous, eläimellinen energia ja lämminhenkisyys, joka soitosta ja soittajista säteilee.

Olennaista JPTH JNE -meiningissä onkin omaehtoisuus ja musiikin tekeminen ihmiseltä ihmiselle. Uuden musiikin kilpailuunkin osallistunut yhtye ei kieltäytyisi yhteistyöprojekteista musiikkiammattilaisten kanssa tai stadionkeikoista, mutta he haluavat jatkossakin olla bändi, joka voi heittää keikan vaikka olohuoneessa, lähellä kuulijaa.

Taide, politiikka ja kulttuurialan epävarmuus

Valtaosa JPTH JNE:n kappaleista on Heikkisen kirjoittamia, vaikka yhden sävellyksen hän on tehnyt myös Harri Hertellin runoon. Sovitukset tehdään yhteistyönä. Politiikka ja rakkaus ovat tärkeitä teemoja ja niistä lauletaan rehellisesti ja kaartelematta.

Tekstit kumpuavat omasta elämästä. Nuorisotyötön-kappale on ollut hitti niin vasemmistobileissä kuin hankenlaisten viininmaisteluillassa. Uudempi Krebaamaan-ralli kertoo siitä, miten raadollista nykypäivän työelämä voi olla, kun sinne sitten pääsee. Oravanpyörän paineet on päästävä purkamaan – perisuomalaiseen tapaan kreisibailaamiseen.

Vaikka taide on arvokasta sinänsä, politiikka tuo siihen pippuria, JPTH ja Ikiliikkuja painottavat. Hyvä meininki ei riitä, vaan musiikin tai teatterin avulla oman maailmankuvansa voi heittää yleisön pureskeltavaksi ja haastaa ajattelemaan.

Niin politiikassa kuin taiteessa tärkeää on ajatella ja olla jotain mieltä – ja sanoa mielipiteensä suoraan. ”Jos välittää, uskaltaa tarttua asioihin”, Heikkinen tiivistää. Lauluillaan JPTH tahtoo herättää keskustelua ja toivoo, että kuulijat tarttuisivat biisien aiheisiin. Hauskaakin saa pitää, sekä taiteessa että politiikassa, Ikiliikkuja muistuttaa. 

Juuret Ylioppilasteatterissa

JPTH:n juuret ovat Helsingin Ylioppilasteatterissa ja tärkeimmät poliittista taidetta tekevät esikuvat löytyvät teatterin maailmasta. Suuri merkitys on ollut Valtuusto- ja Eduskunta-näytelmien ohjaajalla Susanna Kuparisella, jonka Valtuusto III:ssa Heikkinen on itsekin näytellyt. JPTH kuvaa Kuparista lempeästi ”vihaiseksi akaksi, joka taistelee rakkauden nimissä”.

Kaikilla JPTH JNE:n pojilla on taustallaan myös kulttuurialan opintoja. Tulevaisuus alalla vaikuttaa epävarmalta ja tilkkutäkkimäiseltä – niin kuin nykypäivän työelämä ylipäänsä. Heikkinen suunnittelee, miten taiteen tekemistä voisi rahoittaa osa-aikaisella palkkatyöllä ja freelancehommilla. Ikiliikkuja on samoilla linjoilla: Mahdollisuus tehdä monenlaisia projekteja omilla ehdoilla houkuttelee, mutta toimeentulo huolettaa. Elämä on tasapainoilua vapaan tekemisen ja rahahuolien välillä.

Parasta musiikin ja teatterin tekemisessä on se, että saa työskennellä tiiviissä yhteistyössä muiden ihmisten kanssa sen sijaan, että kukin puurtaisi yksinään. Elämysten tuottaminen ja kontakti yleisöön ovat tärkeä osa taiteen tekemistä. Luovan työn tekijä tarvitsee omaa rauhaa, mutta yhteisön voima on korvaamaton.

Yhteisörahoituspalvelu Mesenaatti

Pauliina Seppälän ja Tanja Jänicken perustama Mesenaatti.me on Suomen ensimmäinen yhteisörahoitussivusto, mutta samanlaisia on toiminut maailmalla jo pitkään. Tunnetuin palvelu lienee amerikkalainen Kickstarter.

Yhteisörahoituksen idea on, että kiinnostavaa projektia voi rahoittaa eli mesenoida pienelläkin summalla ja lahjoitustaan vastaan saa tietyn vastikkeen. Jokaiselle projektille asetetaan keräystavoite ja määritellään vastikkeet ja niille hinta. Mikäli minimisummaa ei saada kasaan, lahjoitukset palautetaan. Väkevää tahnaa -projekti on yksi Mesenaatin pilottihankkeista ja samalla ensimmäinen suomalainen kokonaan yhteisörahoituksella katettava hanke.

Mesenaatti avataan suurelle yleisölle helmikuussa. Pilottiprojekteissa rahoitusta haetaan muun muassa tanssiteokselle, ruotsin kielen valmennuskursseja tarjoavalle yritykselle ja ekolifestyle-lehti Huilille. Tulevaisuudessa Mesenaatin kautta voitaisiin rahoittaa myös sosiaalialan hankkeita ja tukea vaikkapa hyväntekeväisyysjärjestöjä.

Seppälän ja Jänicken visioissa yhteisörahoitus toimisi osana uutta taloutta ja hyvinvointivaltiota: ”Malli antaa ihmisille mahdollisuuksia toteuttaa itseään ja pistää rahansa siihen, minkä he kokevat tärkeäksi – ja myös sille, joka käyttää tuoton mielekkäästi”, Seppälä kuvailee. 

Seppälän ja Jänicken lisäksi palvelun taustavoimiin kuuluu koodaamisesta ja websuunnittelusta vastaava sosiologi Marko Tanninen. Apuna on noin kymmenpäinen varainkeruun, liikkeenjohdon ja taidealan asiantuntijajoukko.

Väkevää tahnaa -projekti

Idea Väkevää tahnaa -projektin rahoittamisesta yhteisön tuella syntyi syksyllä 2012. Alun perin hanke oli tarkoitus toteuttaa kokonaan yleisön kiinnostuksen ehdoilla: mitä enemmän kannattajia, sitä suureellisempi levyprojekti. JPTH suunnitteli rahoittavansa levyn Kickstarterin kautta, kunnes kuuli suomalaisesta Mesenaatista. Kerättäväksi summaksi määriteltiin levybudjetiksi maltillinen 3 500 euroa ja vastikkeina tarjotaan muun muassa levyjä, fanipaitoja ja elämyspaketteja.

JPTH JNE:llä ei ole taustallaan levy-yhtiötä eikä keikkamyyjää vaan kaikki tehdään itse. Talkoisiin osallistuu trion lisäksi myös yhtyettä fanittavia ystäviä ja tuttavia, joilla on osaamista musiikki- ja media-aloilta. Väkevää Tahnaa -rahoitusprojekti avattiin joulukuun alussa. Kun keräysaikaa on jäljellä seitsemän päivää, kasassa on 2 954 euroa eli minimitavoitteesta puuttuu reilut 500 euroa. Mikäli tavoite täyttyy, levy ilmestyy maaliskuun loppuun mennessä. Projekti on avoinna vielä maanantaihin 14.1.2013 saakka, mesenoimaan pääsee osoitteessa mesenaatti.me/projects/jpth/.


 *) Oikeastihan JPTH JNE:n pojat eivät ole mitään punkkareita, Kusarin toimituspäällikkö vain taisi innostua termistä ja veteli jutun otsikossa vähän mutkia suoriksi...

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Väkevää tahnaa

Olen aina ajatellut, etten ole musiikki-ihminen, kunnes viime vuoden aikana tajusin, että olen nimenomaan sitä. Innostun uusista bändeistä, käyn keikoilla ja festareilla ja ostan levyjä. Luen musiikista, kirjoitankin musiikista ja haaveilen laulujen kirjoittamisesta ja bändissä soittamisesta. Toistaiseksi omat musiikkiprojektit ovat lähinnä hupsujen unelmien tasolla, mutta onneksi tuttavapiirissäni on paljon muusikoita, joiden kautta olen päässyt kurkistamaan musiikkimaailmaan vähän syvemmällekin.

Yksi ehdottomista suosikeistani on hyvien ystävieni bändi Juha Pekka Tapani Heikkinen JA NIIN EDELLEEN. Yhtyeen rumpali on nimittänyt JPTH JNE:n musiikkia trubaduuripunkiksi, joka on aika hauska ja osuva kuvaus. Etikettejä olennaisempaa on kuitenkin se aitous, ilo ja hullu energia, joka bändin keikoilla ja musiikista välittyy. 

Kuva: Riikka Kaukinen, Faces 2012

Bändin keulakuvana on laulaja-lauluntekijä ja kitaristi Juha Pekka Tapani Heikkinen, joka aloitti soittamisen soolona keväällä 2011. Saman kesän Faces-etnofestivaaleilla JPTH voitti katusoiton Suomen mestaruuden. Kesällä 2011 hän julkaisi myös nyt jo loppuunmyydyn, Klaus Thunderin tuottaman Babyshower-soolo-EP:nsä. Parhaimmillaan JPTH on ehdottomasti keväästä 2012 asti kasassa olleen JNE-bändinsä kanssa. Bändin cajónisti on Jere Kolehmainen ja bassoa, koskettimia ja melodikaa soittaa Timjam Ikiliikkuja.

Itse näin JPTH JNE:n muutaman kerran vasemmistobileissä, jonka jälkeen ystävystyin solistin ja yhteisen Faces-festarimatkan aikana myös muiden bändinpoikien kanssa. Olin kesän 2012 Facesissa bändin mukana ja tein siitä pari juttua Noiselle. Viime vuoden aikana taisin nähdä bändin soittavan yli kymmenen kertaa ja raahasin mukaani keikoille kaikki vähänkin kiinnostuneet ystäväni ja myös äitini. JPTH JNE:ssä parasta on mielestäni omaleimaisuus, lämpö ja hyväntuulisuus. Yksi ystäväni totesi keikan jälkeen: ”Tuli niin hyvä fiilis, että tekee mieli silitellä kissanpentuja”.  Söpöilyn lisäksi PTH JNE saa kyllä aikaan niin naurua, kyyneleitä kuin lanteiden keinuntaakin.

Nyt JPTH JNE valmistelee uutta Väkevää tahnaa -levyä, joka on tarkoitus rahoittaa uuden suomalaisen yhteisörahoituspalvelu Mesenaatti.me:n kautta. Väkevää tahnaa -rahoitushaku avattiin joulukuun alussa ja loppuu ensi maanantaina 14.1.2013. Keräyksen minimitavoitteena on 3 500 euroa; tällä hetkellä mesenaatteja on 93 ja rahaa on kasassa 3 099 euroa. Mikäli tavoitesumma saadaan kasaan, levy ilmestyy maaliskuun loppuun mennessä. 


Mesenaatti.me on Pauliina Seppälän ja Tanja Jänicken perustama yhteisörahoituspalvelu, joka toimii samaan tapaan kuin vaikkapa amerikkalainen Kickstarter. Palvelua pilotoidaan tällä hetkellä ja suurelle yleisölle se on tarkoitus avata helmikuussa. Väkevää tahnaa -projektin lisäksi Mesenaatin pilottiprojektina voi rahoittaa mm. ekolifestyle-lehti Huilia. Seppälän ja Jänicken toiveissa on, että tulevaisuudessa palvelun kautta voisi rahoittaa vaikkapa sosiaalialan hankkeita ja hyväntekeväisyysjärjestöjä. Näin Mesenaatti voisi toimia hyvinvointivaltion tukena ja uuden talouden osana.

Yhteisörahoituksen ideana on, että jokaiselle projektille määritellään keräyssumma ja -aika ja lahjoituksia vastaan tarjotaan tiettyjä vastikkeita. Väkevää tahnaa -projektissa vastikkeina tarjotaan muun muassa levyjä, susi-ruusu-collegepaitoja ja elämyspaketteja (joista suosittelen erityisen lämpimästi sauvakävelypakettia).

Mikäli elävä trubaduurikulttuuri ja yhteisörahoitus kiinnostavat, kannattaa käydä tutustumassa Väkevää tahnaa -projektiin ja Mesenaattiin. Kaikkien musiikin ystävien soisi myös tulevan JPTH JNE:n keikoille, sen verran hyvä ja sydämeenkäypä meno siellä on! 


Vaikka en bändissä soitakaan, minut on nimitetty JPTH JNE:n kunniajäseneksi kovan fanituksen ja yhteistyöprojektien myötä. Haastattelin poikia sunnuntaina projektista ja taiteesta laajemminkin perjantaina ilmestyvään artikkeliin; vanhat Noisen jutut voi lukea täältä ja täältä. Haastattelua tehdessä sain itsekin aika hyviä uusia oivalluksia mm. taiteesta ja yhteisöllisyydestä, niistä kirjoittelen varmasti pian lisää.  

torstai 3. tammikuuta 2013

Vegaanihaaste

Päätin osallistua Vegaanihaasteeseen. En tosin ole vielä päässyt ihan kunnolla käyntiin, vaikka ollaankin jo tammikuussa. Vuoden ensimmäiset päivät söin rääppiäisiä, joissa oli mukana juustoa ja edelleenkin kaapissa on luonnonjugurttia, jonka aion kyllä syödä enkä heittää pois vegaanihaasteen tai minkään muunkaan syyn takia. Pakkasessa on jouluksi tehtyä toffeeta ja voitakin on, vaikka se kyllä säilyy kauemminkin. En kuitenkaan aio ostaa mitään eläinkunnan tuotteita ainakaan nyt kuukauteen enkä muutenkaan syödä niitä, jos vain mahdollista.

Vegaanihaaste on tuttavani Jonas Biströmin päähänpälkähtämä: hän lupasi ensin elää kuukauden vegaanina, ja jos haasteeseen liittyy vähintään 12 muutakin ihmistä, jatkaa Jonas vegaanina koko vuoden. No, sosiaalinen media näytti jälleen voimansa ja Facebookissa haasteeseen on nyt ilmoittautunut jo yli tuhat ihmistä. Toki osa ”osallistujista” on jo valmiiksi vegaaneja ja osa on mukana varmasti vain kannustusmielessä, mutta alun perin kavereille heitetyn haasteen suosio on silti hurja. 


Ideana on siis kokeilla vegaaniruokavaliota (ja -elämäntapaa laajemminkin) vähintään yhden kuukauden ajan, kertoa siitä kavereilleen ja kutsua heitäkin mukaan. Itse ajattelin kokeilla ensin kuukauden tai kaksi. Tapahtuman fb-sivulla käydään myös vilkasta keskustelua, vaihdetaan mielipiteitä ja jaetaan vinkkejä ja tsempataan toisia.

Facebookista löytyy oma tapahtumansa myös Lihattomalle tammikuulle, jota on vietetty aiempinakin vuosina ilmeisesti tipattoman tammikuun innoittamana. Olen itse elänyt melko lihatonta elämää jo aika kauan, joten ajattelin, että vegaanikuukaudessa olisi sopivasti haastetta.

Ensimmäisen kerran rupesin ”kasvissyöjäksi” lukioikäisenä. Yläasteella (1990-luvun loppuvuosina pienehkössä maalaiskunnassa) kasvisruokaa sai ainoastaan lääkärintodistuksella ja vanhempien luvalla, mutta lukiossa riitti, että kävi kerran syksyssä keskustelemassa terveydenhoitajan kanssa tasapainoisesta ruokavaliosta. Tuolloin jätin lautaseltani pois ainoastaan punaisen lihan, joten vaikka pikkukaupungin lukion kasvisruoat eivät aina tainneet kovin ravintorikkaita ollakaan, ruokavalioni oli varmasti ihan riittävän monipuolinen – joskaan ei yhtä monipuolinen kuin esimerkiksi nyt.

Alun perin jätin punaisen lihan pois ensisijaisesti siksi, etten pitänyt lihan mausta, mutta myös eläinten olot vaikuttivat päätökseen (ja ehkä myös hieman halu olla muodikas ja erilainen…). En saarnannut kasvissyönnistä, mutta olin sitä mieltä, että olisi hyvä, jos ihmiset lopettaisivat lihansyönnin. Vähensin kausittain myös siipikarjan syöntiä, mutta jatkoin semivegetaristisen ruokavalion noudattamista seitsemisen vuotta. Siinä ajassa olin ehtinyt muuttaa pois kotoa ja ruokavalioni koostui Unicafe-lounaiden lisäksi lähinnä pakkasesta sulatettavista tomaatti- ja pinaattikeitoista. Ei kovin yllättäen hemoglobiinini laski varsin alhaiseksi ja aloin taas syödä punaistakin lihaa satunnaisesti. Koska harrastan myös verenluovutusta, hemoglobiinitasosta olikin syytä pitää huolta – se tosin onnistuu varsin hyvin lihattomallakin ruokavaliolla.

Aloin kiinnittää tarkempaa huomiota ruokavaliooni kolmisen vuotta sitten Ranskassa asuessani. Olin salakavalasti lihonut opiskeluaikoina melkein kymmenen kiloa ja aloin miettiä painoni lisäksi entistä paljon tarkemmin myös syömäni ruoan ravintoarvoja. Opettelin vähentämään sokerinsyöntiä, lisäämään proteiinin ja hyvien rasvojen määrää ja lisäsin entisestään luomutuotteiden syömistä. Veljeni ryhtyi samoihin aikoihin laktovegetaristiksi ja huono omatunto alkoi painaa minuakin: tarvitsenko muka oikeasti lihaa ja broilerinfileitä ruokavaliooni?

Palattuani Suomeen hurahdin vähän terveys- ja superruokiin ja aloin kiinnittää entistä tarkempaa huomiota syömäni ruoan laatuun. Vaihdoin lehmänmaidon kasvimaitoihin, vaikka olen lapsesta asti ollut intohimoinen maidonjuoja. Kaksi vuotta sitten lopetin broilerin ja kalkkunan ja pikkuhiljaa muidenkin lihojen syömisen. Viime vuoden aikana söin punaista lihaa ehkä viisi ja kalaa kymmenisen kertaa.

Syön siis hyvin kasvispainotteisesti jo nyt, mutta käytän yleensä vähintään viikoittain maitotuotteita ja kausittain syön paljonkin luomukananmunia. Maitotuotteista menee lähinnä luonnonjugurttia, smetanaa ja joskus kermaa – sekä hävettävän paljon juustoa. Lisäksi syön hunajaa melkein päivittäin.

Kotona vegaanisen ruoan tekeminen ei ole temppu eikä mikään, mutta vaikeampaa on esimerkiksi työpaikkaruokalassa, jossa kasvisruoankin kanssa on aina vähän niin ja näin. Päivittäin tarjotaan kyllä kaksi kasvisruokavaihtoehtoa (keitto ja tuhdimpi), mutta usein ruoat on niin kyllästetty juustolla, kermalla ja voilla, ettei niitä kasviksia sieltä seasta edes kunnolla erota (ja lisäksi niissä on melkein aina paprikaa, jota en voi syödä…). Salaattipöydässäkin pitää nykyään aina olla lihaa, koska ”pitää olla proteiinia”. Joskus harvoin proteiininlähteenä on juustoa, mutta eipä sekään ole kasviproteiini – toisin kuin ruokalantädit väittivät… Ruokapuolen valmisruokatiskistäkin kasvissalaatteja saa nihkeästi ja niissäkin tuoreraastetta lukuun ottamatta on aina juustoa tai kananmunaa.

Haastavaa on minusta myös tietää, mitkä kaikki kaupassa myytävät tuotteet ovat vegaanisia. En syö paljonkaan valmisruokia, mutta ostin esimerkiksi vastikään purkillisen D-vitamiinitabletteja, jotka eivät tietenkään ole vegaanisia. Monien alkoholijuomien kirkastamisessa käytetään eläinperäisiä tuotteita kuten kaseiinia, liivatetta tai luujauhoa (ja olutpullojen etikettien liimassakin on kuulemma jotain eläinrasvaa…). Hyviä vinkkejä saa esimerkiksi Vegaanituotteet-sivustolta, mutta opettelemiseen menee toki aikaa.

Vaikka juustoista kieltäytyminen on minulle hankalaa (ja nyt kun liha on ”kiellettyä” saan outoja mielitekoja: haaveilen esimerkiksi makkaraperunoista, joita en muutenkaan syö ikinä…), kaikkein hankalinta minun olisi luopua eläinperäisistä materiaaleista vaatteissa. Äitini on pienestä pitäen opettanut minulle, että kannattaa ostaa ja pukea ainoastaan ”aitoja” materiaaleja: aitoa villaa ja aitoa nahkaa (ja esimerkiksi puuvillaa, pellavaa ja silkkiä, jotka toki ovat kasvikunnasta peräisin), jotka lämmittävät ja kestävät parhaiten. Rakastan myös neulomista, enkä osaa kuvitella luopuvani villalangasta kokonaan.

Ehkä kiinnostavinta vegaanihaasteessa onkin se, että omia ruokailu- ja kulutustottumuksiaan joutuu miettimään taas uudesta näkökulmasta. Itse en halua täysin tuomita lihansyöjiä, joskin olen sitä mieltä, että mitä vähemmän ja mitä laadukkaampaa lihaa syödään, sitä parempi. Joskus minustakin kyllä tuntuu siltä, että oikein mitään ei voi enää syödä: jos haluaa syödä ekologisesti ja eettisesti niin eläinten kuin työntekijöidenkin oikeudet huomioiden ja vielä terveellisesti, niin ei täällä Perä-Pohjolassa voi syödä oikein mitään. Ruoan hintakin ratkaisee – olen kyllä valmis maksamaan laadukkaasta ja eettisesti tuotetusta ruoasta, mutta en halua, että ruoan hinta on korkealla ruokakauppamonopolin takia.

Omien tottumusten ja niiden takana olevien syiden miettiminen tekisi varmasti hyvää suurimmalle osalle länsimaalaisista, vaikka ruoasta pitäisi minun mielestäni osata sopivasti nauttiakin. Lihan syöntiä tai ruoantuotannon eettisyyttä miettiville hyviä ajatuksenalkuja tarjoavat ainakin Jonathan Safran Foerin muutaman vuoden takainen Eläinten syömisestä -teos tai Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut, joka voitti viime vuoden Tieto-Finlandian. Erityisen lämpimästi voin suositella Katja Gauriloffin Säilöttyjä unelmia -dokumenttia, joka kertoo yhtä aikaa kaunistelematta ja osoittelematta ruoan matkasta suomalaisiin pöytiin, eläinten ja työntekijöiden oloista. 


Vegaanisia ruoka- ja muita ohjeita löytyy vaikkapa täältä: