tiistai 20. marraskuuta 2012

Baltic Circle

Osallistuin pari viikkoa sitten järjestetylle Baltic Circle -teatterifestivaalille festarivapaaehtoisena. En ole koskaan ennen käynyt Baltic Circlellä; en ole itse asiassa edes tiennyt koko festivaalin olemassaolosta ennen tätä vuotta. Festivaali on kuitenkin perustettu jo vuonna 1996 ja sitä vietetään eri puolilla Helsinkiä aina marraskuussa.

Olen ollut muutamana vuonna Maailma Kylässä -festarin vapaaehtoinen ja kaipasin samanlaista tekemistä myös syksyn pimeyteen, kun kirjamessuillekin osallistuin tänä vuonna vain kävijänä. Itse päädyin tekemään Balticin kävijäkyselyä esitysten ja festariklubin yhteydessä ja vaikka olin paikalla neljänä iltana, viidessä eri tapahtumassa, festivaalin tekeminen ei ollut yhtä intensiivistä kuin maailmankylätouhuissa. Jos aikaa ja energiaa olisi riittänyt, festivaalista olisi varmasti saanut irti hyvinkin paljon – niin monipuoliselta ja kiinnostavalta ohjelma vaikutti. 


Kävijäkunnasta merkittävä osa on varmasti teatterin tekemisen ammattilaisia ja näin skenen ulkopuolelta tai ainakin hyvin kaukaiselta laidalta tulevana ohjelmaa ei ehkä olisi osannutkaan hyödyntää kaikessa laajuudessaan. Tunnelma oli kyllä avoin, mutta voin kuvitella että eniten festivaalin tarjonnasta saavat irti juuri ammattilaiset, jotka pääsevät tekemään itse ja näkemään toisten tekemisiä sekä tapaamaan kollegojaan eri puolilta maailmaa.

Baltic Circle on aidosti kansainvälinen: sekä esiintyjistä että kävijöistä huomattava osa oli ulkomaalaisia tai ulkomailla teatteria tekeviä suomalaisia. Suomalaisista osallistujista suurin osa vaikutti olevan suomenruotsalaisia ja rupesin miettimään, dominoivatko suomenruotsalaiset todella suomalaista teatterikenttää (tai koko kulttuurialaa?) noin selkeästi. Ei niin, että siinä olisi jotain väärää, huomio oli vain kiinnostava ja minulle uusi.

En ole itse osallistunut teatterifestivaaleille aiemmin enkä muualla kuin Suomessa, mutta uskon, että Baltic Circle pärjää myös kansainvälisessä vertailussa. Kaikki minun kuulemani palaute oli positiivista, järjestelyt näyttivät toimivan hyvin ja ohjelmistossa oli lukuisia mielenkiintoisia esityksiä ja muita tapahtumia. Visuaalinen ilme oli hieno, Koko-teatterin festariklubi oli mukavan intiimi ja festivaalin hermokeskus Suvilahdessa varsin vaikuttava.

Vapaaehtoisena pääsin maksutta katsomaan muutamia esityksiä, mikä oli mukava bonus. Näin Suvilahden Cirkossa esitetyn Kaja Kannin ja Juha Valkeapään It seems a good place to build a house -esityksen, joka oli omaan makuuni hieman liian pitkäveteinen ja ”teatteria teatterin vuoksi”
-tyyppinen pläjäys. Puolitoistatuntisen esityksen aikana pariskunta nikkaroi näyttämöllä pienenpientä lautamökkiä, koska Suomessa ja Virossa ihmiset uskovat, että tosimiehen tulee rakentaa talo. Tekijät olivat kyllä erittäin sympaattisia ja esityksen jälkeen tarjottu kaalikeitto sulatti viimeistään sydämeni. Minulle esitys toimi keskiluokkaisen unelman kritiikkinä: se, että rakentaa talon (oli se sitten lautakasasta kyhätty mökki tai kartano) ei tee kenestäkään hyvää ihmistä eikä omin käsin rakennettu oma talo tai omistusasunto ainakaan minulle ole elämän tärkein asia tai välttämättömyys.

Näin Cirkossa myös belgialaisten Jakob ja Pieter Ampen esityksen Jake & Pete’s Reconciliation Attempt for the Disputes from the Past. Esitys oli vähäeleisyydessään vaikuttava ja hykerryttävän hauska. Oli todella kiinnostavaa nähdä, miten pienillä elementeillä teatteriesitykseen saa rakennettua pohjattomasti hauskuutta ja kiinnostavuutta. Laatikkoleikit, nahisteleva kilpajuoksu ja huikeat lauluesitykset muodostivat toimivan kokonaisuuden, jonka liimasi kokoon veljesten keskinäinen kemia.

Pääsin katsomaan myös Mediakeskus Lumeessa esitettyä ruotsalais-suomalaisen yhteistyön helmeä We Love Africa and Africa Loves Us -esitystä. Tekijäkaartiin kuuluivat Markus Öhrn, Institutet ja Saksassa toimiva suomenruotsalaiskollektiivi Teater NyaRampen. WLA ei sitten todellakaan ollut pitkäveteinen tai vähäeleinen. Inhottava, vaikuttava ja ahdistava se kyllä oli – ja huikaisevan hyvä.

 
Ensimmäiset sanani esityksen jälkeen olivat: ”Nya Rampenin We Love Africa on kyllä hetkeen kreiseintä mitä oon nähnyt. Hivenen diipit kelat.” Yksi Balticin tekijöistä puolestaan kuvasi esitystä BC:n facebook-sivuilla näin: ”Mikä mättää ja mikä on mätää eurooppalaisessa ydinperheessä? "We Love Africa and Africa Loves Us" tykitti kysymyksiä. Komean, röyhkeän ja rohkean tuuttaustulvan vastaukset vielä vastarannalla... Taking care is outsourced!? A. Catjarin ääniviidakko on upein, jota olen teatterissa kuullut/kokenut aikoihin!” Arvio ei ollut ollenkaan yliampuva.

Esitystä on vaikea selittää; se on yksi niistä asioista, jotka on pakko kokea itse. Olen nähnyt tänä vuonna ainakin 27 teatteriesitystä – mukaan lukien kolme Smedsiä – mutta WLA oli niistä ehdottomasti paras ja vaikuttavin.

Jo tekemisen tapa oli äärimmäisen kiinnostava: lavalla oli kaksikerroksinen, yhden huoneen kokoinen mökki, jonka sisällä näyttelijät pysyivät koko esityksen ajan. Näytelmää kuvattiin yhdellä tai kahdella kameralla ja talon tapahtumat heijastettiin reaaliaikaisina talon ulkoseinään niin, että yleisö ei nähnyt näyttelijöistä vilaustakaan livenä vaan pelkästään seinään projisoidun videokuvan. Alan itse olla aika kyllästynyt videon käyttöön teatterissa, mutta tässä esityksessä se toimi. Esitys oli täynnä hävyttömiä, likaisia, räävittömiä ja varmasti näyttelijöille hyvin vaativia kohtauksia ja elementtejä. Niiden näyttäminen kameran kautta etäännytti yleisön ja näyttelijät toisistaan ja näyttelijät saivat tehdä taiteensa tavallaan näkymättöminä, vaikka näimme ja kuulimme kaiken, mitä seinien sisällä tapahtui. Esityksen tavassa oli samanlaista äänettä karjumista kuin kirjoittamisessa.

Balticin omat nettisivut ovat vähän rikki tällä hetkellä, mutta infoa löytää ainakin facebookista. Saksan ZDF:n nettisivuilla on myös nähtävissä kiva dokumentti festivaalista (näköjään olen itsekin päässyt telkkariin…).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti