tiistai 20. marraskuuta 2012

Baltic Circle

Osallistuin pari viikkoa sitten järjestetylle Baltic Circle -teatterifestivaalille festarivapaaehtoisena. En ole koskaan ennen käynyt Baltic Circlellä; en ole itse asiassa edes tiennyt koko festivaalin olemassaolosta ennen tätä vuotta. Festivaali on kuitenkin perustettu jo vuonna 1996 ja sitä vietetään eri puolilla Helsinkiä aina marraskuussa.

Olen ollut muutamana vuonna Maailma Kylässä -festarin vapaaehtoinen ja kaipasin samanlaista tekemistä myös syksyn pimeyteen, kun kirjamessuillekin osallistuin tänä vuonna vain kävijänä. Itse päädyin tekemään Balticin kävijäkyselyä esitysten ja festariklubin yhteydessä ja vaikka olin paikalla neljänä iltana, viidessä eri tapahtumassa, festivaalin tekeminen ei ollut yhtä intensiivistä kuin maailmankylätouhuissa. Jos aikaa ja energiaa olisi riittänyt, festivaalista olisi varmasti saanut irti hyvinkin paljon – niin monipuoliselta ja kiinnostavalta ohjelma vaikutti. 


Kävijäkunnasta merkittävä osa on varmasti teatterin tekemisen ammattilaisia ja näin skenen ulkopuolelta tai ainakin hyvin kaukaiselta laidalta tulevana ohjelmaa ei ehkä olisi osannutkaan hyödyntää kaikessa laajuudessaan. Tunnelma oli kyllä avoin, mutta voin kuvitella että eniten festivaalin tarjonnasta saavat irti juuri ammattilaiset, jotka pääsevät tekemään itse ja näkemään toisten tekemisiä sekä tapaamaan kollegojaan eri puolilta maailmaa.

Baltic Circle on aidosti kansainvälinen: sekä esiintyjistä että kävijöistä huomattava osa oli ulkomaalaisia tai ulkomailla teatteria tekeviä suomalaisia. Suomalaisista osallistujista suurin osa vaikutti olevan suomenruotsalaisia ja rupesin miettimään, dominoivatko suomenruotsalaiset todella suomalaista teatterikenttää (tai koko kulttuurialaa?) noin selkeästi. Ei niin, että siinä olisi jotain väärää, huomio oli vain kiinnostava ja minulle uusi.

En ole itse osallistunut teatterifestivaaleille aiemmin enkä muualla kuin Suomessa, mutta uskon, että Baltic Circle pärjää myös kansainvälisessä vertailussa. Kaikki minun kuulemani palaute oli positiivista, järjestelyt näyttivät toimivan hyvin ja ohjelmistossa oli lukuisia mielenkiintoisia esityksiä ja muita tapahtumia. Visuaalinen ilme oli hieno, Koko-teatterin festariklubi oli mukavan intiimi ja festivaalin hermokeskus Suvilahdessa varsin vaikuttava.

Vapaaehtoisena pääsin maksutta katsomaan muutamia esityksiä, mikä oli mukava bonus. Näin Suvilahden Cirkossa esitetyn Kaja Kannin ja Juha Valkeapään It seems a good place to build a house -esityksen, joka oli omaan makuuni hieman liian pitkäveteinen ja ”teatteria teatterin vuoksi”
-tyyppinen pläjäys. Puolitoistatuntisen esityksen aikana pariskunta nikkaroi näyttämöllä pienenpientä lautamökkiä, koska Suomessa ja Virossa ihmiset uskovat, että tosimiehen tulee rakentaa talo. Tekijät olivat kyllä erittäin sympaattisia ja esityksen jälkeen tarjottu kaalikeitto sulatti viimeistään sydämeni. Minulle esitys toimi keskiluokkaisen unelman kritiikkinä: se, että rakentaa talon (oli se sitten lautakasasta kyhätty mökki tai kartano) ei tee kenestäkään hyvää ihmistä eikä omin käsin rakennettu oma talo tai omistusasunto ainakaan minulle ole elämän tärkein asia tai välttämättömyys.

Näin Cirkossa myös belgialaisten Jakob ja Pieter Ampen esityksen Jake & Pete’s Reconciliation Attempt for the Disputes from the Past. Esitys oli vähäeleisyydessään vaikuttava ja hykerryttävän hauska. Oli todella kiinnostavaa nähdä, miten pienillä elementeillä teatteriesitykseen saa rakennettua pohjattomasti hauskuutta ja kiinnostavuutta. Laatikkoleikit, nahisteleva kilpajuoksu ja huikeat lauluesitykset muodostivat toimivan kokonaisuuden, jonka liimasi kokoon veljesten keskinäinen kemia.

Pääsin katsomaan myös Mediakeskus Lumeessa esitettyä ruotsalais-suomalaisen yhteistyön helmeä We Love Africa and Africa Loves Us -esitystä. Tekijäkaartiin kuuluivat Markus Öhrn, Institutet ja Saksassa toimiva suomenruotsalaiskollektiivi Teater NyaRampen. WLA ei sitten todellakaan ollut pitkäveteinen tai vähäeleinen. Inhottava, vaikuttava ja ahdistava se kyllä oli – ja huikaisevan hyvä.

 
Ensimmäiset sanani esityksen jälkeen olivat: ”Nya Rampenin We Love Africa on kyllä hetkeen kreiseintä mitä oon nähnyt. Hivenen diipit kelat.” Yksi Balticin tekijöistä puolestaan kuvasi esitystä BC:n facebook-sivuilla näin: ”Mikä mättää ja mikä on mätää eurooppalaisessa ydinperheessä? "We Love Africa and Africa Loves Us" tykitti kysymyksiä. Komean, röyhkeän ja rohkean tuuttaustulvan vastaukset vielä vastarannalla... Taking care is outsourced!? A. Catjarin ääniviidakko on upein, jota olen teatterissa kuullut/kokenut aikoihin!” Arvio ei ollut ollenkaan yliampuva.

Esitystä on vaikea selittää; se on yksi niistä asioista, jotka on pakko kokea itse. Olen nähnyt tänä vuonna ainakin 27 teatteriesitystä – mukaan lukien kolme Smedsiä – mutta WLA oli niistä ehdottomasti paras ja vaikuttavin.

Jo tekemisen tapa oli äärimmäisen kiinnostava: lavalla oli kaksikerroksinen, yhden huoneen kokoinen mökki, jonka sisällä näyttelijät pysyivät koko esityksen ajan. Näytelmää kuvattiin yhdellä tai kahdella kameralla ja talon tapahtumat heijastettiin reaaliaikaisina talon ulkoseinään niin, että yleisö ei nähnyt näyttelijöistä vilaustakaan livenä vaan pelkästään seinään projisoidun videokuvan. Alan itse olla aika kyllästynyt videon käyttöön teatterissa, mutta tässä esityksessä se toimi. Esitys oli täynnä hävyttömiä, likaisia, räävittömiä ja varmasti näyttelijöille hyvin vaativia kohtauksia ja elementtejä. Niiden näyttäminen kameran kautta etäännytti yleisön ja näyttelijät toisistaan ja näyttelijät saivat tehdä taiteensa tavallaan näkymättöminä, vaikka näimme ja kuulimme kaiken, mitä seinien sisällä tapahtui. Esityksen tavassa oli samanlaista äänettä karjumista kuin kirjoittamisessa.

Balticin omat nettisivut ovat vähän rikki tällä hetkellä, mutta infoa löytää ainakin facebookista. Saksan ZDF:n nettisivuilla on myös nähtävissä kiva dokumentti festivaalista (näköjään olen itsekin päässyt telkkariin…).

Ojenna kätesi

Kävin viikko sitten verenluovutuksessa seitsemännen kerran elämässäni. Naisena saisin luovuttaa verta neljä kertaa vuodessa, mutta koska olen vähän väliä jossain karenssissa (joita aiheutuu mm. ulkomailla asumisesta ja lävistysten ja tatuointien ottamisesta), en pääse luovuttamaan kovinkaan säännöllisesti. Yritän kuitenkin mennä aina kun voin.

Suomessa verenluovuttajat seulotaan mielestäni jopa liian tarkkaan; en todellakaan ymmärrä esimerkiksi sitä, miksi homoseksuaalit miehet joutuvat lopulliseen verenluovutuskieltoon. Homojen elinikäiseen karenssiin ei ole mitään syytä ja esimerkiksi Ruotsissa siitä on luovuttu – toivottavasti luovutaan pian Suomessakin. Tarpeettoman tiukat luovutuskriteerit eivät kuitenkaan ole verta tarvitsevien vika. Kun veren luovuttamista ei sallita osalle luovutuskelpoisista, meidän kykenevien pitäisi sitä suuremmalla syyllä tarttua mahdollisuuteen.

Verenluovutus on helppo ja ilmainen tapa auttaa ja ainakin minulle siitä tulee joka kerta naurettavan, vähän syyllisenkin hyvä mieli. Veripalvelun työntekijät ovat poikkeuksetta mukavia, kahvin kanssa tarjotaan pullaa ja samalla saattaa pelastaa vielä jonkun (tai kolmen) hengenkin. 


Halusin mennä luovuttamaan verta nimenomaan marraskuun 13. päivänä, koska isäni kuolemasta tuli silloin kuluneeksi tasan viisi vuotta. Isääni verensiirto ei olisi pelastanut, mutta ehkä minun apuni joskus pelastaa jonkun toisen isän.

Verenluovutuksesta saa kattavasti tietoa Veripalvelun nettisivuilta. Neuvoja saa myös päivystyspuhelimesta ja Veripalvelun työntekijöiltä. Verta tarvitaan aina ja kaikkien veriryhmien luovuttajat ovat tärkeitä. Anna vaikka yksi parempi joululahja tänä vuonna: verestä on usein pulaa erityisesti pitkien juhlapyhien aikaan.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Kansalaistoiminnan käsite - blogiessee 2

neljäs vallanmahti auki leikkauspöydällä 

Rosanvallonin vastademokratia (contre-démocratie) on kansalaisten harjoittamaa vallan valvontaa. Valvonta ulottuu foucault’laisen tradition mukaan kaikkialle mutta kääntyy valvomaan valvojia; vallanpitäjiä. Vastademokratia saa voimansa kansalaisten valppaudesta, joka on valvontaa, ilmiantamista ja arvostelua tai arviointia (surveiller, dénoncer, juger). Rosanvallonin sanoin ”valvontavalta tekee ’kansasta kuninkaan’”.

Kansalaisvalppauden muodot ovat Rosanvallonin mukaan avoimen poliittisia ja moninaisia: yhdeksi tärkeimmistä muodoista hän nostaa lehdistön ja mahdollisimman laajasti ymmärretyn tutkivan journalismin julkisen keskustelun muokkaajina ja politiikan osallisina.  

Lehdistöä ja sittemmin joukkotiedotusvälineitä laajemmin on nimitetty neljänneksi valtiomahdiksi Montesquieun vallan kolmijako-oppiin viitaten. Sen tehtävänä on valvoa lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovaltaa sekä muokata niin kutsuttua yleistä mielipidettä. Internetin käytön ja vallan lisääntymisen myötä sitä on toisinaan alettu kutsua viidenneksi valtiomahdiksi, joka valvoo myös lehdistöä.

Internet voitaisiin ymmärtää osaksi Rosanvallonin laajasti ymmärrettyä viestintävälineiden joukkoa, mutta hän itsekin nostaa sen esiin muusta mediasta erillisenä. Internet on Rosanvallonin mukaan oivallinen väline valvontaan, ilmiantamiseen ja arvosteluun ja sitä voidaan täten pitää todellisena poliittisena muotona.

Viestinnän kouluttaja ja tietokirjailija Katleena Kortesuo kirjoitti 22.10.2012 Ei oo totta -blogiinsa epäilyksistään, että Helsingin Sanomien vainoharhaisuutta käsittelevän artikkelin kirjoittaja olisi rikkonut alansa eettisiä ohjeita. Toimittaja Petri Mäenpää esitti juttunsa perustuvan haastatteluihin, mutta Kortesuon korvaan Annaksi, Sannaksi ja Timoksi mainittujen haastateltujen sanavalinnat eivät kuulostaneet suomalaisilta vaan pikemmin englannista käännetyiltä.

Kortesuo pyysi bloginsa lukijoita tutkimaan asiaa ja kuuden tunnin päästä huijaus oli paljastettu. Helsingin Sanomien toimittaja ei suinkaan ollut käyttänyt juttunsa aineistona suomalaisten työntekijöiden haastatteluja vaan internetistä löytyneitä englanninkielisiä esimerkkejä. Viides valtiomahti toteutti tehtävänsä ja paljasti neljännen virheet: ehkä laiskuuden ja lukijoiden aliarvioimisen, ehkä journalistien kiireen ja huonot työolot. Kortesuon blogi ja sen lukijat toimivat kuin Rosanvallonin whistle-blowerit eli hälyttäjät, jotka ilmoittavat aktiivisesti oman alansa ongelmista.

Itse en pidä Helsingin Sanomia täysin uskottavana vallan vahtikoirana, koska näennäisestä puolueettomuudestaan huolimatta se on selvästi tietynlaisia aatteita edustava (tai tietynlaisten aatteiden edustajien omistama) julkaisu. Kyseessä on kuitenkin kiistatta yksi maamme valtamedioista, jolta pitäisi puolueettomuuden lisäksi voida odottaa myös korkealaatuisuutta ja rehellisyyttä lukijoita kohtaan.

Kortesuon paljastama lapsus ei varmasti ole yksittäinen, eikä lisää ainakaan minun luottamustani maan ykköslehden sisältöihin. Itseäni rehellisesti sanoen välillä kyllästyttää se, miten varuillaan nykyään on oltava – etenkin korkeasti kouluttautuneena ja poliittisesti aktiivisena. Rosanvallon lienee kuitenkin oikeassa: valvontaa on – ja tuleekin olla – kaikkialla, myös ja erityisesti alhaalta ylöspäin.

Kansalaistoiminnan käsite - blogiessee 1

Perustulo osallistumisen mahdollistajana

Aiemmassa tekstissä(* kritisoitiin varsin voimakkaasti nykyistä sosiaaliturvajärjestelmää, joka passivoi kansalaisia liian helposti. Kun ”sossu” pitää huolen, ihmisten ei tarvitse huolehtia itse enää mistään – ei varsinkaan toisistaan. Toisaalla(* kuitenkin asiallisesti huomautettiin, että hyvinvointivaltion tuki tutkitusti lisää ihmisten halukkuutta auttaa ja aktivoitua kansalaisina.

Suomen nykyinen sosiaalitukiverkosto on sotkuinen ja täynnä reikiä, joiden läpi on helppo pudota – usein lopullisesti. Toki on niitä, joilla on aikaa ja kykyjä keplotella tukiviidakossa saadakseen itselleen suurin mahdollinen hyöty. Tukien väärinkäyttöä huomattavasti suurempi ongelma ovat kuitenkin ihmiset, jotka eivät syystä tai toisesta tukia hae vaikka olisivat niihin oikeutettuja. Tukien kerjääminen on nöyryyttävää, käsittelyajat ovat kohtuuttoman pitkiä ja hakulomakkeiden täyttäminen ja liitteiden hankkiminen voi olla hyvinkin vaativaa, etenkin jos tukea tarvitseva ihminen on jo valmiiksi vajaakuntoinen.

Usein yhteiskunnan ulkopuolelle putoavat ovat moninkertaisesti syrjäytettyjä: työttömiä, köyhiä ja sairaita, ehkä päihde- tai mielenterveysongelmista kärsiviä. Kun ongelmat kasaantuvat, laidan yli putoamiseen riittää pienikin sysäys. Matka takaisin osallistuvaksi kansalaiseksi on sen sijaan usein pitkä ja kivinen. Kun ihmisen kaikki voimavarat – niin taloudelliset kuin henkisetkin – menevät pakollisista menoista tai vain päivästä toiseen selviytymiseen, ei liene outoa, että tarmoa ja halua aktiiviseen yhteiskuntaan osallistumiseen ei enää riitä.

Yksi, vaikkakaan ei autuaaksi tekevä ratkaisu osallisuuden mahdollisuuksien parantamiseen olisi sosiaaliturvajärjestelmän täydellinen remontti tai oikeammin sen korvaaminen universaalilla perustulolla. Perustulomalleja on lukuisia, mutta yksinkertaisimmillaan idea on se, että kaikille kansalaisille maksettaisiin tietty vastikkeeton minimitoimeentulo, jota ei verotettaisi. Perustulo korvaisi esimerkiksi nykyiset työttömyyskorvauksen ja toimeentulotuen, eikä se estäisi kansalaisia hankkimasta muita tuloja tekemällä esimerkiksi lyhyitä työkeikkoja, joista nykyisessä tukijärjestelmässä työntekijää rankaistaan välittömästi vähentämällä tukien määrää.

Suomessa osallisuus yhteiskuntaan rakentuu nimenomaan palkkatyön kautta. Työtön ihminen ei ole yhtä arvokas kuin työssäkäyvä eikä mitään työtä saisi kutsua paskatyöksi vaan hyväksyä mukisematta huonotkin työehdot, koska työn itsessään ajatellaan olevan arvokkaampaa kuin mikään. Työyhteisö on monille aikuisille tärkein sosiaalinen viiteryhmä eikä uusintavaa työtä kuten kotitöitä tai vapaaehtoistyötä arvosteta lainkaan yhtä korkealle kuin tuottavaa palkkatyötä.

Perustulo mahdollistaisi osallistumisen yhteiskuntaan muutenkin kuin palkkatyöhön osallistumalla. Kun työn luonne muuttuu, eikä perinteistä kokopäivätyötä ole tarjolla kaikille, täytyisi myös työn arvostuksen muuttua. Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmämme on syntynyt tehdastyöläisten tarpeista ja vaatimuksista eikä vastaa tieto- ja palveluyhteiskunnan työläisten kohtaamiin ongelmiin ja elämäntilanteisiin.

Prekariaattiaktivisti Eetu Viren puhuu nykypäivän ja tulevaisuuden metropolityöläisistä, jotka ovat pikemminkin verkostoja kuin yksilöitä, eivätkä heidän tarpeensa, vaatimuksensa ja oikeutensakaan voi enää perustua yksilön erottamiseen ryhmästä toisin kuin nyky-yhteiskunnassa. Siksi esimerkiksi perustulon tulee olla kollektiivinen ja riippumaton yksilösuorituksista vastapainona yksilön vastuuttamiselle.

Mielenkiintoisen on myös esitetty(* huomio siitä, miten kansalaisuus on nykypäivänä entistä vähemmän sidoksissa kansallisvaltioon. Ihanteellisessa perustulomallissa oikeus minimitoimeentuloon ei määräytyisi kansalaisuuden tai oleskelustatuksen perusteella kuten sosiaalituet Suomessa nykyään.

Perustulo on toki utooppinen malli ja vaikka erilaisia perustulokokeiluja on järjestetty eri puolilla maailmaa, on vaikeaa arvioida, millaiset sen vaikutukset todellisuudessa olisivat. Useat perustulon vastustajat epäilevät, että se passivoisi kansalaisia entisestään. Koska nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä – joka on sekin aikanaan ollut melkoinen utopia – ei kuitenkaan toimi, jonkinlainen, radikaali uudistus on pakko toteuttaa. Itse uskon, ett oikeistolainen leikkaamis- ja pärjäämispolitiikka passivoi ja syrjäyttää huomattavasti helpommin kuin vasemmistolaisen mallin perustulo. 

*) Poistin tekstistä maininnat opiskelutovereistani, joihin olin viitannut nimellä alkuperäisellä alustalla.