sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

kiusaamisesta

Kiusaaminen on nyt jotenkin pinnalla, mediassa ja minun ajatuksissani.

Kävin viikko sitten Jyväskylän Huoneteatterissa katsomassa koulukiusaamisesta kertovan näytelmän Meganin tarina. Megan Meier oli kiusaamisen uhriksi joutunut amerikkalainen teinityttö, joka teki itsemurhan vuonna 2006 muutamaa viikkoa ennen 14-vuotissyntymäpäiviään. Megan kärsi ylipainosta, itsetunto-ongelmista ja keskittymisvaikeuksista ja oli jo kerran vaihtanut koulua kiusaamisen takia. Uudessa koulussa Megan riitautui parhaan kaverinsa kanssa; välirikon seurauksena kiusaajajoukko loi Myspaceen tekaistun profiilin, jonka kautta Megania piinattiin. Kamalinta Meganin tarinassa on se, että kiusaajina eivät olleet ainoastaan ikätoverit vaan feikkiprofiilia pyöritti Meganin entisen parhaan ystävän äiti. Meganin kiusaajat eivät saaneet toimistaan tuomiota, koska nettikiusaamista ei ollut vielä tuolloin kriminalisoitu Meganin kotiosavaltiossa Missourissa.

Suomessakin vastaavaa on valitettavasti nähty. On enkeli-Elisa, koulukiusattu tyttö joka tappoi itsensä 15-vuotiaana vuosi sitten helmikuussa. Elisan tarinaa kertovat vanhemmat ja perheen läheinen, kirjailija Minttu Vettenterä; Elisan inspiroima kirjakin on tekeillä. Myös MTV3 puuttui aiheeseen muutama viikko sitten. Kouluissakin Elisasta ja kiusaamisesta on puhuttu – tosin itsemurhaan päätymisestä oli kielletty kertomasta.

Aika usein silloinkin, kun nuoret syyllistyvät muihin kohdistuviin väkivallantekoihin, koulukiusaaminen mainitaan. Joskus puolustuksena, joskus syytöksenä. Itse muistan kouluajoiltani sen pojan, joka löi toista vasaralla päähän kesken teknisen työn tunnin. Se kai kyllästyi jatkuvaan piinaamiseen. Paria vuotta myöhemmin toinen saman yläasteen oppilas kiipesi koulun katolle aseineen. Kenellekään ei onneksi sattunut mitään. Näiden jälkeenkin ne kai sanoivat: ”Ei meidän koulussamme”.

Minä otan kiusaamisen henkilökohtaisesti, koska olen itsekin ollut kiusattu. Minä selvisin, ainakin paremmin kuin Megan ja Elisa. Silti toivon, ettei kukaan lapsi enää koskaan joutuisi kokemaan samaa. Tai kukaan aikuinen, koulukiusaamisessa ja työpaikkakiusaamisessa kun on pelottavan paljon samaa. Lapset ovat julmia, mutta eivät aina ihan ymmärrä kaikkia tekojaan tai niiden seurauksia. Aikuisten sen sijaan pitäisi.

Nykyään, internetin myötä, kiusaaminen on vielä paljon helpompaa kuin minun kouluaikoinani viisitoista vuotta sitten. Kun kiusaaminen tapahtuu netissä, se ei tapahdu enää pelkästään koulussa. Se tulee kotiinkin ja seuraa kaikkialle. Kiusatulle on turha sanoa: älä mene sinne. Se on sama kuin sanoisi, että älä mene kouluun tai älä astu ovesta ulos. Kiusatun ei pitäisi rajoittaa elämänpiiriään kiusaamisen vuoksi, vaikka niin siinä usein käy. Kiusattu muuttaa pois, vaihtaa koulua tai työpaikkaa. Kiusaaja jää ja saa valita uuden uhrin. Nimetön nettikiusaaja ei välttämättä edes jää kiinni.

Kiusaamisen syyksi käy mikä tahansa. Eikä siihen välttämättä auta mikään: ei sen paremmin välinpitämättömyys kuin vastaan sanominenkaan. Parhaiten auttaisi se, jos joku muukin uskaltaisi nousta puolustamaan kiusattua. Jos opettajat ja esimiehet olisivat kiusatun eikä kiusaajan puolella. Jos koulutoverit ja kollegat voisivat puolustaa piinattua ilman pelkoa siitä, että joutuvat itse silmätikuiksi. ”Jonkun on sanottava, että lopeta. Jonkun on sanottava, että tämä ei käy.”, kuten Maija Aalto HS:n kolumnissaan kirjoitti.

lauantai 17. maaliskuuta 2012

vihapuhe vs. etninen nimittely

Helsingin Sanomien nettisivuilla oli tänään melkein allekkain kaksi juttua, joiden kummankin aiheena oli perussuomalaisten luottamushenkilöiden muihin ihmisiin kohdistuva kiusaaminen tai suoranainen vaino.

Uudenkaupungin kaupunginhallitus oli tehnyt poliisille tutkintapyynnön kaupunginjohtajaan ja kahteen muuhun viranhaltijaan kohdistuneesta, perussuomalaisten valtuutettujen harjoittamasta kiusaamisesta. Kirjailija Jussi K. Niemelä puolestaan oli tehnyt rikosilmoituksen poliisille kahdesta persuaktiivista (joista ainakin toinen on Suomen Sisun jäsen), jotka ovat närkästyneet hänen perussuomalaisvastaisista, vihapuheita kritisoivista kirjoituksistaan ja uhanneet muun muassa nylkeä kirjailijan veitsellä (alun perin asiasta kirjoitti KU).

Samaisessa verkkolehdessä julkaistiin eilen artikkeli, joka käsitteli opetushallituksen teettämää selvitystä romanioppilaiden perusopetuksesta. Yhtenä romanilapsiin liittyvänä huolenaiheena ovat lukuisat poissaolot, joiden syyksi mainittiin muun muassa kiusatuksi joutuminen. Selvityksen mukaan romanioppilaisiin ei kuitenkaan kohdistu avointa ja systemaattista syrjintää, vaan lähinnä ”etnistä nimittelyä”.

Mitä hemmetin etnistä nimittelyä? Eikö etninen nimittely ole yhtä kuin rasismi? Miksi sitä ei sanota suoraan? Minusta tämä kertoo jotain siitä, miten suuri vaikutus perussuomalaisilla ja muilla samoja aatteita tunnustavilla on ollut tämän päivän suomalaiseen julkiseen keskusteluun. Yllä mainittujen (ja lukuisten muiden) esimerkkien valossa näyttää vielä siltä, etteivät ainakaan kiihkomielisimmät persut todellakaan tyydy pelkkään keskusteluilmapiirin pilaamiseen. Tuntuu olevan vain ajan kysymys, milloin siirrytään sanoista tekoihin.

Tekee mieli halveksua ainakin Hesaria, kaikenlaista hampaattomuutta ja tämän valkoisen roskasakin hyysäämistä. Persuja en oikeastaan viitsisi edes halveksua enää, he ovat jo aikaa alittaneet sen riman. Vähän niin kuin Pertti Jarla kirjoittaa. (Vaikka kyllä minä silti punaista näen.)

maanantai 12. maaliskuuta 2012

case ahde

"Hilkka Ahteen potkut ovat häpeälliset, varjostavat koko ay-liikkeen toimintaa. AVB:n potkut ovat vähemmän yllättävät, peli on ollut häpeällisen huonoa ja halutonta."

Paavo Arhinmäki, fb, 4.3.2012

Olen yrittänyt saada jotain tolkkua tästä AKT:n viestintäjohtaja Ahteen erottamiseen johtaneesta jupakasta. Hesarin nettisivujen ja muiden juorulehtien armoilla se ei ole ihan yksinkertaista. On ilmeisen vaikea pomo Timo Räty, jonka toiminnasta on tehty kantelu ja aloitettu rikostutkinta. On muitakin alaisia, jotka vuosien varrella ovat kärsineet huonosta johtajuudesta tai kiusaamisesta. On huhupuheita taksijonossa, tyhjäksi sanakummajaiseksi jäävää luottamuspulaa, suhdehuhuja ja viimeisimpänä vasemmistolaisten vallankaappausyritys. On salailua, kieltämistä ja ympäripyöreyksiä. Tavallaan jännää nähdä, mitä vielä paljastuu ja mihin tämä kaikki johtaa. Toisaalta kamalaa, että ammattiliitoissa työilmapiiri on tällainen.

Itse en usko, että kiusaamisväitteet olisivat perättömiä. Poliisitukintaa tuskin alettaisiin ihan heppoisin perustein. Syitä tilanteen tulehtumiselle voi toki vain arvailla, mutta kiusaamiseen pitäisi tietysti ehdottomasti puuttua ja kitkeä se pois etenkin liitoista ja toki kaikilta muiltakin työpaikoilta. Korkeissa viroissa olevat eivät tietenkään voi puhua työnantajastaan mitä tahansa soopaa, mutta jos työpaikkakiusaamisesta puhuminen ystävälle tai julkisesti johtaa automaattisesti luottamuspulaan ja irtisanomiseen, jossain on vikaa ja pahasti.

Omasta kokemuksestani tiedän, että kiusaamiseen puututaan ällistyttävän haluttomasti, tapahtui se sitten koulussa tai työpaikalla. Pomot (tai opettajat) eivät halua ottaa kantaa tai astua kenenkään varpaille, koska jokaisella on tietysti oma näkemyksensä asiasta, ja sitä puolustetaan tiukasti. Kiusaaminen ei kuitenkaan lopu sillä, että se vaietaan kuoliaaksi, ongelma lakaistaan maton alle ja ns. lyödään kättä päälle. Ne, jotka uskaltavat avata suunsa, joutuvat surullisen usein lopulta kärsijöiksi, kun kiusaaja pääsee luikahtamaan kuin koira veräjästä ja valitsemaan seuraavan uhrin piinalleen.

Toivottavasti AKT-sotkuun saadaan pian joku selvyys ja kiusanhenget pannaan kuriin, minä en ainakaan pysy tässä enää perässä. Dan Koivulaakso on kirjoittanut Laitoksen sivuille aiheesta asiallisen ja tätä paljon jäsennellymmän tekstin; Jami Järvinenkin ruotii asiaa KU:n Kaasuputkessa.

torstai 8. maaliskuuta 2012

naistenpäivä


Minulla ei onneksi ole ketään, joka ostaisi ruusuja. Eikä varsinkaan ketään, joka ostaisi ruusuja ja kuvittelisi, että se riittää. Ei ruusuissa sinänsä mitään pahaa ole, eikä toisten huomioimisessa tai hemmottelussa. Mutta on maailmassa paljon tärkeämpiäkin asioita. 


YK:n tasa-arvojärjestö UN Women määrittelee naistenpäivän päiväksi "jolloin pohditaan tähänastisia edistysaskeleita, vaaditaan muutoksia sekä muistetaan tavallisten naisten rohkeaa ja määrätietoista toimintaa naisten oikeuksien puolesta".

Suomessa naisten kokemista vastuksista ensimmäisinä tulevat mieleen työelämän epätasa-arvo ja naisten kokema lähisuhdeväkivalta. Tärkeitä, vakavia asioita, mutta minusta vielä tärkeämpää olisi muistaa siskoja maailmalla. Heitä, jotka ruokkivat ja vaatettavat heikompansa ja vahvempansa. Heitä, jotka kulkevat tuhansien kilometrien työmatkoja voidakseen turvata paremman elämän perheelleen. Heitä, jotka eivät ole tarpeeksi arvokkaita saadakseen käydä koulua. Heitä, jotka eivät saaneet edes syntyä – sukupuolensa tähden.

He ansaitsevat kyllä päivänsä. Ja paljon enemmänkin. Suomessa meillä on jo tasa-arvonkin päivä, Minna Canthin päivänä 19.3.

Kuva on lainattu Helsingin Vasemmistofeministien fb-sivulta. 

perjantai 2. maaliskuuta 2012

maaliskuun vasen linja

Kallion vasemmisto järjestää joka kuun ensimmäinen torstai Vasen linja -klubin Mascotissa. Konseptiin kuuluu paneelikeskustelu alkuillasta, pari letkeää bändiä ja kultaiset Left Hooks -dj:t. Maaliskuun klubi oli eilen ja paneelikeskustelussa puhuttiin tällä kertaa yksinasuvien arjesta ja siihen liittyvistä epäkohdista. Helsingin Vasemmiston alainen Yhden hengen talouksien työryhmä perustettiin viime syksynä ja eilinen paneeli taisi olla ensimmäinen ryhmän järjestämä tilaisuus. Yksinasuvien blogi avattiin myös vastikään.


Eilisen keskustelun veti ihanaakin ihanampi Silvia Modig ja keskustelijoina oli viisi yksinasumista eri näkökulmista tutkaillutta ja paljon kokenuttakin panelistia, mm. Tampereen kaupunginvaltuutettu (ja entinen kansanedustaja) Minna Sirnö ja VVA ry:n edustaja Reijo Pipinen.

Minä itse olen kotoa muutettuani asunut soluasunnoissa, kimppakämpissä ja asuntoloissa mutten koskaan täysin omasta tahdostani kenenkään sellaisen kanssa, jonka olisin itse valinnut. Syksystä 2006 lähtien (lukuun ottamatta vaihto-oppilasvuotta) olen asunut pienessä sievässä yksiössä, jossa on täysin oma rauha ja oma lupa. Olen yksinasuja osittain olosuhteiden pakosta, osittain omasta tahdostani. Tässäkin on kyse valinnoista.

Yksinasuvana minä maksan kaikesta enemmän ja usein saan vähemmän. Olen suuremmassa riskissä köyhtyä (jos tästä nyt vielä voi köyhtyä) ja syrjäytyä, kuin ne joilla ”on joku”. Jos minua kohtaa joku onnettomuus tai jostain aiheutuu yllättäviä kuluja, kukaan ei välttämättä ole auttamassa eikä kukaan muu maksa.

Toisaalta, vaikka minä asun yksin, minä en onneksi ole yksinäinen. Enkä minä ole perheetön, vaikka minä en ole perustanut perhettä. Minulla on oikeastaan monia perheitä ja monia rakkaita. Minä en myöskään nimitä itseäni sinkuksi enkä minä hyppää vuoteesta toiseen viikon välein. Mutta minä voisin tehdä niin, jos haluaisin. Eikä sekään tekisi minusta yhtään huonompaa. Tässä muutama syy, miksi yksinasuvien asioita pitää ajaa – kunnallisvaalien lähestyessä ja niiden jälkeenkin.

Vakavasta aiheesta huolimatta klubi oli taas mahtava. Keskustelu meni hyvin ja illan esiintyjät Cold Pupu Sauna ja Shava olivat vähintään yhtä valloittavia kuin Silvia. Ensi kuussa lisää tätä!

sosiaalisten oikeuksien karkauspäivä



Karkauspäivänä marssittiin myös sosiaalisten oikeuksien puolesta. Helsingin sosiaalinen oikeudenmukaisuus ry yhdessä laajapohjaisen kansanliikkeen kanssa järjesti maltillisen mielenilmauksen asunnottomuutta ja nuorten syrjäytymistä vastaan ja perustulon puolesta. Laineen Kasperi tahditti kulkuetta Hakaniemen torilta Senaatintorille, jossa puhuttiin ja juotiin kuumaa mehua. Samana päivänä avattiin Laitos ja julkaistiin ensimmäinen le Monde Diplomatique & Novaja Gazeta -lehti, mutta niihin juhliin en ehtinytkään. 


Keskiviikkona oli myös Tarja Halosen viimeinen päivä presidenttinä – se sopi jotenkin surullisen hyvin sosiaalisten oikeuksien karkaamisen teemaan. Minulla ei tunnu olevan niin henkilökohtaista suhdetta Haloseen kuin monilla tovereilla, mutta olihan se silti haikeaa. Vasemmistolainen naispresidentti edustaisi minua kuitenkin aika paljon paremmin kuin Niinistö. Vaikka Silvia Modig kertoi eilen uuden presidentin virkaanastujaispuhetta kuunnellessaan melkein liikuttuneensa: "Sehän on vasemmistolainen! Mä melkein mietin, et miks mä en äänestänyt tota." Sen kun vielä näkisi.